HISTORIA

Tässä julkaistut historian osiot ovat professori Veli-Pekka Lehtolan luvalla kirjasta Saamelaiset - historia, yhteiskunta ja taide (2015).

Oula Erkki Palojärvi, Antti Palojärvi, Matti Erkinpoika Palojärvi, Brita Mortensdatter Tornensis ja Inka Palojärvi (1934) Kuva: Museovirasto

Rajoin rikottu kansa

Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella ainoa alkuperäiskansaksi luokiteltu etninen ryhmä. He ovat myös neljän valtion alueella asuva vähemmistö, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Saamelaisia on laskutavasta riippuen 60 000 – 100 000 henkeä. Saamelaisten asuttama alue (Sápmi) ulottuu Keski-Norjasta ja -Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle.

Eniten saamelaisia, noin 35 000 – 60 000, asuu Norjan valtion alueella, puolet heistä Finnmarkissa. Ruotsissa saamelaisia on 15 000 – 30 000, Suomessa runsaat yli 10 000 ja Venäjän puolella noin 2000. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamelaiset valitsevat vaaleilla keskuudestaan edustuselimet, joilla on neuvoa-antava asema. Suomen saamelaisista noin 4000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa.

Kieli – todellisuuden kartta

Saame jakaantuu nykyisin yhdeksään pääkieleen, joiden sisällä on omat murteensa. Voidaan puhua todellakin eri kielistä: noin tuhannen vuoden mittaan kantasaamelaisen kielen murteet ovat eriytyneet toisistaan niin paljon, että esimerkiksi tunturisaamen puhuja ei vaikeuksitta ymmärrä kolttasaamea tai inarinsaamea.

Alueellisesti laajin kieliryhmä on pohjoissaame, jonka murteita puhuvat niin Tenon jokisaamelaiset, Koutokeinon ja Enontekiön saamelaiset kuin monet Pohjois-Ruotsin saamelaisetkin. Se on myös vahvin kirjakieli, vaikka omat kirjakielensä on myös etelä-, luulajan-, inarin-, koltan- ja kildininsaamessa. Kielellisesti jaoteltuna Suomessa on kolme pääryhmää: inarinsaamen, koltansaamen ja tunturisaamen puhujat.

C4DF56BEB89BA937D4633210EF2FC0C7.jpg

Suonjelin miehet lähdössä talvikylästä rahdinajoon hakemaan uuden koulutalon rakennustarpeita.

Kuvaaja: Karl Nickul 1936, Museovirasto

Siidat – lapinkyläjärjestelmä

Perinteinen siida- eli lapinkyläjärjestelmä muodostaa saamelaisen yhteiskunnan perusmallin. Se oli sekä kyläyhteisö, joka huolehti kylän toiminnoista, että alue, johon tällä yhteisöllä oli käyttöoikeus. Siida omisti tietyn alueen, joka oli yleensä rajoiltaan tarkasti määritelty. Käsitys ”kuljeskelevista lappalaisista” on siis virheellinen: saamelaiset olivat elämäntavoiltaan liikkuvia, mutta vain oman, tarkasti määritellyn alueensa puitteissa. Valtiot tunnustivat alueiden rajat ja omistusoikeuden 1700-luvulle saakka.

Siidan yhteiset maat ja vedet oli jaettu nautinta-alueiksi kullekin suvulle ja perheelle, joiden nautinta oli toiset poissulkeva oikeus. Muilla ei ollut asiaa perheen tai suvun alueille muuten kuin naimakauppojen tai myymisen kautta. Aluehallinnosta määräsivät erityiset kotakäräjät. Se oli kylän keskeinen hallintoelin, joka määritteli ja valvoi nautinta-alueita, määräsi oikeudenkäytöstä, hoiti hallintoasiat ja muita yhteisiä asioita, kuten vahvisti avioliitot ja hyväksyi uudet jäsenet. Kaikilla kyläläisillä oli äänioikeus.

Valtio, kirkko ja verotus

Valtioiden tunkeutuminen Saamenmaahan

Samoihin aikoihin suurporonhoidon syntymisen kanssa saamelaisalueella tapahtui muitakin syvällisiä muutoksia. Merisaamelaiset siirtyivät yhä enemmän merenrannan kalastajiksi, kun sisävuonojen nautinnat loppuivat norjalaisen uudisasutuksen asettuessa vuonojen sisäosiin. Myös metsäsaamelainen siidajärjestelmä joutui ulkoapäin aiheutuvien mullistusten kouriin. Pohjoismaiset valtiot pyrkivät 1500-luvulta lähtien muuttamaan etupiirinsä pohjoisessa kiinteäksi osaksi valtakuntaansa. Se tapahtui kolmella keskeisellä tavalla: käännytystyön, yhteiskunnallisen haltuunoton ja uudisasutuksen avulla.

Käännytystyö Jäämeren rannikolla ja Pohjanlahdella oli alkanut kirkkojen rakentamisella jo 1100-luvulla, Venäjän Lapissa 1400-luvulla. Vielä 1500-luvulla työ oli edennyt hitaasti. Norjan merisaamelaiset oli käännytetty kristinuskoon, ”vaikka he eivät tiedä, mitä sillä tiedolla tekevät”, kuten hallituksen edustaja totesi.

9DE52B3070D0E5C04CD0AC8ED56CF4C8_edited.

Pohjolan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Tanska & Norja

Homann, Joh. Bapt., painaja ; Haverinen, Markku, reprokuvaaja 1743–1752, Museovirasto

Lähetys- ja käännytystyö

Luonnonkansan mielenmaisema

Saamelaisten henkisen kulttuurin perinnettä ja historiaa on vaikea hahmottaa, sillä se muuttui väkivaltaisesti 1600- ja 1700-luvuilla kristillisen käännytystyön yhteydessä. Vanhan kalliotaiteen ja noitarumpusymboliikan merkitykset ovat suurelta osin kateissa. Vanhan maailmankuvan kokonaisuutta on ulkopuolisten kirjoittamista lähteistä vaikeata erottaa. Kertomaperinteen ja joikuperinteen suhde vuosisatojen takaiseen shamanistiseen maailmankuvaan on monilta osin hämärän peitossa.

Käännytystyön luonteeseen näyttää kuuluneen pyrkimys murskata koko vanha maailmankuva, ei pelkästään shamanistisia käytäntöjä. Paitsi kiinteästi shamanismiin liittyvät traditiot, kirkko tuomitsi myös monet ”pakanallisiksi” katsotut oudot tavat, kuten maallisen joikuperinteen. Kirkon suorittamaa käännytystyötä täydensi lestadiolainen liike.

Henkien manaus noitarummun avulla. Kuva: Museovirasto

58AA7B1B2D79E95D6C443C8E5E7550F5.jpg

Saamenmaan asuttaminen

Uudisasutus ja saamelaiset

Perinteistä saamelaiskulttuuria muuttivat vahvimmin uudisasutuksen vaikutukset. Norjan ja Ruotsin puolella uudisasutus oli pysähtynyt varsin tehokkaasti ”Lapin rajoille”, osaksi luonnonolojen takia. Norjalaisasutus ulottui Tromssan eteläpuolelle, sillä siitä pohjoiseen viljely ei kannattanut. Ruotsin puolella kruunun selkeä politiikka oli se, että Pohjanlahdella vaikuttavien pirkkalaisten oikeuksia kunnioitettiin 1500-luvulle asti. Sen sijaan Sisä-Suomen saamelaisasutus jäi vuosisatojen aikana yhä selvemmin suomalaisen uudisasutuksen jalkoihin.

Uudisasukkaita vastaan vahvistettiin ns. lapinraja, joka erotti toisistaan uudisasutusalueet ja lappalaisten maat. Kustaa Vaasan aikana 1543 saamelaisille vahvistettiin oikeudet metsästää rajan molemmin puolin, mutta talonpoikia ja uudisasukkaita kiellettiin ankarasti tunkeutumasta rajan yli. Kaarle IX vahvisti lapinrajan tietyin poikkeuksin 1600-luvun alussa ja antoi Kemin Lapille turvakirjan rajoista ja oikeuksista. Uudisasutus lapinkylien mailla oli 1600-luvun lopulle saakka mahdotonta. Maat kuuluivat Ruotsin lakien mukaan lapinkylien osakkaiden omistukseen. Lukuisat käräjäjutut 1600-luvun lopulla osoittavat lapinrajan säilyneen käytännössäkin. Tuomioistuimet katsoivat johdonmukaisesti, että lapinkylien osakkaat olivat maanomistajia, ja tekivät päätöksensä saamelaisten hyväksi.

Lapin asutusplakaatit 1673 ja 1695 (1).j

Ruotsin kuninkaat olivat pyrkineet suojaamaan saamelaisasutusta uudisasutuksen paineelta ennen kaikkea taloudellisten syiden takia. Vuosien 1673 ja 1695 uudisasutusplakaatit sallivat kuitenkin uudisasutuksen lapinkylien mailla.

30D74C84025F4C3FA1715D397D2C649D_edited.

Rajasulut

Erityisoikeuksista rajojen sulkemiseen

Sadan vuoden aikana 1751-1852 saamelaisten asema suhteessa valtioihin muuttui käänteentekevästi. Vuosi 1751 on saamelaisten historian keskeinen vuosi: silloin solmittiin Ruotsin ja Norjan välinen Strömstadin rajasopimus. Muodollisesti kysymys oli poropaimentolaisten verotusoikeudesta: siitä, ettei näitä verotettaisi enää molemmissa maissa, vaan vain toisessa, vaikka tiluksia olisi molemmissa.

Norjan ja Ruotsin raja määriteltiin pohjoisosiltaan kulkevaksi Kilpisjärveltä Kolmisoaiviin eli linjalle, jossa se on nykyisinkin. Koutokeino ja Avjovarre (Kaarasjoki) sekä läntinen osa Tenonkylää tulivat osaksi Norjaa. ItäosaTenonkylää ja Inari liitettiin Utsjokeen, joka tuli osaksi Kemin Lappia. Saamelaisten kannalta merkittävää oli kuitenkin sopimukseen kirjattu lisäpöytäkirja (norjaksi lappekodicill), jossa tietyt saamelaisten oikeudet kirjattiin virallisesti.

Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Kuva XVI Carte du cours des fleuves de Torneå etc, et des côtes jusqu ́au Cap Nord. Kuva: Museovirasto

Sota-aika käännekohtana

Toinen maailmansota oli saamelaisten, sodattoman kansan, historiassa ensimmäinen kerta, kun sekä Venäjän, Norjan että Suomen saamelaiset kutsuttiin aseisiin. Kuutena sotavuotena saamelaiset joutuivat kokemaan sodankäynnin koko ironian. Talvisodassa 1939-40 Suomen saamelaiset olivat taistelemassa venäläisiä maahantunkeutujia vastaan, joiden joukoissa taisteli Neuvostoliiton saamelaisia. Norjan

kevätsodassa 1940 sikäläiset saamelaiset taistelivat liittoutuneiden joukkojen rinnalla Saksan armeijaa vastaan.

Jo vuotta myöhemmin Suomen saamelaiset olivat tukemassa saksalaisten hyökkäystä Neuvostoliittoon, jonka joukoissa oli edelleen Kuolan saamelaisia. Teoriassa mahdollista oli, että saman kansan jäsenet ampuivat toisiaan Petsamon rintamalla. Miehitetyssä Norjassa saksalaisia sabotoivan vastarintaliikkeen riveissä toimi saamelaisia. Lopuksi saamelaiset sotivat suomalaisten joukkojen rinnalla vetäytyviä saksalaisia vastaan, jotka polttivat pohjoisosat Saamenmaasta.

Sodan jälkeä Inarin tien varrelta

Kuvaaja: Antti Hämäläinen,  1948

Kuva: Museovirasto

F10B53794490BBC3BF1D243638EE1D8D_edited.
parlamentarikerkonferens_kirkenes2011_71

Saamelaisparlamentaarikkojen konferenssi

Kuva: Marie Enoksson, Kirkkoniemi 2011

Saamelaiset organisaatiot yli rajojen

Saamelaispoliittisen toiminnan perustan muodostavat paikallisyhdistykset, joita on 1960-luvun jälkeen syntynyt runsaasti kaikkiin kolmeen pohjoismaahan. Esimerkiksi Suomen puolella jokaisessa saamelaisalueen kunnassa on oma saamelaisyhdistyksensä: Utsjoella Sámi Siida (1959),

Enontekiöllä Johtti Sabmelažžat (1969), Sodankylässä Soađegili Sámiid Searvi (1971) ja Inarissa Anára Sámisearvi (1983). Saamelaisalueen ulkopuolella toimivia ovat Roavvenjárgga Sápmelaš Searvi Mii Rovaniemellä (1977), opiskelijajärjestö Suohpan Oulussa ja Rovaniemellä sekä City-Sámit Helsingissä. Vuonna 1996 kolme Suomen saamelaisjärjestöä perusti keskusliiton Sámiid Guovddášsearvi.

Inarinsaamelaiset – Vähemmistö vähemmistössä

Inarinsaamelaiset (omalla kielellään sämmilaš, saamelainen; pohjoissaameksi anáráš, inarilainen) ovat monella tavoin harvinainen ryhmä. Saamelaisten joukossa he ovat yksi pienimpiä vähemmistöjä. Heitä lasketaan olevan yhteensä noin 900, mutta inarin kieltä – joka todellakin on täysin oma kielensä – puhuu äidinkielenään vain noin 350 ihmistä. Se on myös ainoita kieliryhmiä, joka asuu yhden valtion rajojen sisällä. ”Jos inarinsaame häviää Suomesta, se häviää koko maailmasta”, toteaa inarinsaamelainen vaikuttaja Matti Morottaja.

Anarâškielâ seervi 30 i. juuhlijn

Kuva: Johanna Alatorvinen

Kolttien 70-vuotis asutusjuhlat

Kuva: Ville-Riiko Fofonoff

Kolttasaamelaiset Suomessa

Kolttasaamelainen (omalla kielellään sä’mmlaž, saamelainen; pohjoissaameksi nuortalaš ”itäläinen”) väestö on melkein kokonaisuudessaan joutunut jättämään alkuperäisen kotiseutualueensa. Näätämön kolttakylää Norjan Neidenin alueella ei enää ole, kun lähes kaikki asukkaat ovat norjalaistuneet tai suomalaistuneet. Petsamon alueen ja Muotkan kylän kolttaväestö on hajonnut eri suuntiin. Vuoden 1944 jälkeen Petsamon kolttasaamelaiset asutettiin Inarinjärven ympäristöön. Venäjän puolella saamelaisasutus on keskitetty kauaksi rajanpinnasta, Kuolan niemimaan sisäosiin.

Levoton historia

Kolttasaamelaiset tulivat osaksi Suomea Tarton rauhan myötä 1920. Se oli jälleen uusi muutos jo vuosikymmeniä jatkuneessa myllerryksessä. Puoli vuosisataa aiemmin kolttayhteisöt olivat siirtyneet peuranpyyntiin perustuvasta pyyntitaloudesta puolipaimentolaisuuteen, joka oli ennen kaikkea sisämaassa asuvien Suonikylän kolttien elämänmuoto 1930-lopulle asti. Paatsjoen ja Petsamon siidojen elanto perustui rannikon kalastukseen ja sisämaan pyyntiin

Saamelaislasten asuntola-aika

Kohti modernia saamelaisyhteiskuntaa (1945-1997)

Huolimatta edistysaskelista yhteistoiminnassa käytännön tilanne oli vielä 1960-luvulla vähintäänkin ristiriitainen. Nopean modernisaation kuluessa saamelaiset olivat sisäistäneet valtaväestöjen ihanteet, ja saamelaisuutta jopa hyljeksittiin. Yksi keskeisimpiä syitä oli koululaitos. Sen lisäksi, että se sotien jälkeen toi lähes koko saamelaisväestön kirjallisen sivistyksen piiriin, se aiheutti kulttuurin suhteen ongelmia.

Pitkien välimatkojen ja erämaaolosuhteiden takia lapset koottiin koulukeskuksiin, joiden asuntoloista he pääsivät kotiin viikonloppuisin, keskikouluaikana usein vain pitkillä lomilla ja kesäisin. Matka esimerkiksi Tenojokilaakson Outakoskelta Ivalon asuntolaan oli parisataa kilometriä, jota 50- ja 60-luvun kuoppaisilla, mutkaisilla ja kelirikkoisilla teillä ei voinut taittaa kuin korkeintaan pari kertaa lukukaudessa. Jotkut kävivät kotonaan vain jouluna ja kesällä. Ei ihme, että ”koulun ja kodin väli kasvoi/mitä vanhemmaksi tulin”, kuten kirjailija Rauni-Magga Lukkari toteaa runossaan.

asuntolaaika.png

Koulunpäättäjäiset Outakoskella 1950-luvun alussa. Magga Tapiola (Gáva-Mággá) oli koululla töissä (seisoo tikapuiden edessä). Saamelaismuseo Siida / Máret Nummelan kokoelma (saamva 082_024).

49595718666_cb1ea2f41a_c.jpg

Saamelaiskäräjien järjestäytymiskokous 27.-28.2.2020

Saamelaisten itsehallinto

Saamelaisten itsehallinto eri Pohjoismaissa on vakiintunut 2000-luvulla erityisesti saamelaiskäräjien toiminnan myötä. Ne ovat muodostaneet foorumin saamelaispoliittiselle keskustelulle, mutta myös mahdollisuuden vaikuttaa saamelaisia koskeviin asioihin eri tasoilla kansallisesti ja kansainvälisesti. Niin Norjassa, Suomessa kuin Ruotsissakin saamelaiskäräjät toteuttavat kulttuuri-itsehallintoa ja toimivat demokraattisesti valittuina edustuseliminä. Jo 1990-luvulta lähtien ne on keskittäneet, formalisoineet ja politisoineet monia saamelaisille tärkeitä teemoja ja kysymyksenasetteluja. Ne ovat ollut huomattavia työllistäjiä, joiden toiminta on säteillyt laajalle koko saamelaiseen yhteiskuntaan.

Saamen kielten opetus Suomessa 1990-luvulle saakka

Saamen kielen opetus ja saamenkielinen opetus kouluissa ovat asioita, joista 1950- ja 1960-luvun ikäluokat eivät päässeet osallisiksi. Suomessa saamenkielinen opetus alkoi joissakin kouluissa alkuopetuksena 1970-luvun alussa. Vuoden 1984 peruskoululaissa vahvistettiin saamen asema ala-asteen opetusaineena ja -kielenä, jonka huoltaja saa valita. Vasta 1991 saame määriteltiin peruskoulussa osaksi äidinkielen oppiainetta.

Niinpä 1990-luvulla saamenkielinen opetus oli aika yleistä koko saamelaisalueella. Utsjoella sitä oli kaikissa neljässä ala-asteen koulussa ja Inarin ala-asteista viidessä. Saamen kieltä oppiaineena opetettiin kaikissa saamelaisalueen kouluissa, samoin kuin puolenkymmenessä alueen ulkopuolisessa koulussa. Oppilaiden ja opetusta antavien koulujen määrä oli parissa kymmenessä vuodessa noin viisinkertaistunut. Kun oppilaita vuonna 1970 oli vain viidessä ja vuonna 1980 23 koulussa, heitä oli 1990-luvulla yli 30 koulussa

Saamelaisopetus Suomen peruskoulussa

- asema lainsäädännössä ja opetussuunnitelman perusteissa 1970-luvulta 2010-luvulle

Saamelaisopetuksen edellytyksiä on rakennettu kansallisen koulujärjestelmän osana ja sen laitamilla peruskouluajan alusta alkaen.Peruskouluun siirtyminen merkitsi saamen kielen ja saamenkielisen opetuksen vähittäistätulemista oppivelvollisuuskoulun ohjelmaan. Ituja siitä oli nähtävissä jo kansakouluajan lopussaja peruskoulun suunnitteluvaiheessa. Saamelaisopetukselle lainsäädännössä annetut mahdollisuudet ja opetuksen mahdollistava rahoitus olivat kuitenkin peruskouluajan alussa vielä vaatimattomat. Saamelaisten ja valtion välinen koulutuspoliittinen neuvottelukuitenkin käynnistyi 1970-luvun myötä, saamenkielisten opettajien koulutukseen alettiin kiinnittää huomiotaja saamenkielisen oppimateriaalin valmistamisessaotettiinensiaskeleita. 1970-luvun alussa myös kaksi komiteaa teki uraa uurtavaa työtä saamelaisopetuksen kehittämiseksi ja sellaisen saamelaisopetuksen opetussuunnitelman aikaansaamiseksi, jossa oma kieli ja kulttuuri olisivat tärkeässä osassa.

Teksti: Ulla Aikio-Puoskari

Julkaistu: Saamen kielten opetus ja osaaminen. Saamen kielten oppimistulokset perusopetuksen 7.-9. vuosiluokilla 2015, toim. Mari Huhtanen ja Mika Puukko. Helsinki: Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI, Julkaisut 21:2016, 37-67.

Kuva: Tania-Maria Moilanen 2019