Vuotsolainen poromies - Orposa Pávlosa Pávlosa Veikko

 

Veikko Magga on vuotsolainen poromies, Vuotson seudulla eläneen kuuluisan Itäpuolen Keisarinnan eli Ponkun Inkan jälkeläisiä. Veikkoa puolestaan on sanottu Itäpuolen Keisariksi. Veikko kertoo porohommien olleen hänellä verissä, ja että hänelle oli jo pikkupoikana selvää, että hänestä tulee poromies. Isän tokan paimennukseen tarvittiin jatkaja, eivätkä muut ammatit käyneet mielessäkään.

  

Veikko kävi koulua kuitenkin vuoden verran Inarissa saamelaisten kristillisessä kansanopistossa, jossa opeteltiin kirjoittamaan ja lukemaan saamenkieltä. Veikko sanoo todenneensa samantien, ettei koulu ole hänen paikkansa. Sieltä olisi voinut halutessaan jatkaa opintoja ja valmistua johonkin ammattiin. Hän oli koulussa kuitenkin vuoden loppuun saakka – ei tohtinut keskenkään heittää. Päästessään sieltä hän tuli jatkamaan porohommia, ja sillä tiellä hän on pysynyt näihin päiviin saakka. Päätös alkaa poromieheksi ei ole koskaan kaduttanut häntä ja hän kehaisee poromiehen ammatin kuuluvan ammateista parhaimpiin.

 

Veikko kertoo saaneensa oman merkin heti synnyttyään, kuten tapana on ollut. Merkki tuli perinteiseen tapaan suvussa kulkeneesta merkistä. Veikon merkki tuli hänen isänsä merkkiä vähän muuttaen. Hän ei muista, milloin merkkasi ensimmäistä kertaa, mutta kertoo sen tapahtuneen jo hyvin varhain. Merkkaamaan hän oppi seuraamalla miten muut merkkaavat ja isän neuvoilla. ”Tekemällä oppii.”

 

Veikko kertoo poronhoidon kokeneen muutoksia viimeisinä vuosikymmeninä ja mainitsee niistä yhtenä suurimmista moottoriajoneuvojen tulon. Ne vaikuttivat suuresti poronhoitoon ja sen kehittymiseen nykyiseen muotoonsa. Moottorikelkat tulivat käyttöön lumimaan ajaksi ja moottoripyöriä käytettiin kesätokan haussa sekä syysettossa eli porojen kokoamisessa. Lisäksi hän mainitsee tokkakunnittain tapahtuvan paimennuksen poisjäämisen yhdeksi suurimmaksi muutokseksi Lapin paliskunnan alueella. Nykyään Lapin paliskunnan kaikki porot ovat samoilla laitumilla yhtä tokkakuntaa lukuun ottamatta.

 

Veikko näkee Lapin paliskunnan tulevaisuuden valoisana. Hän sanoo laidunmaiden olevan hyvässä kunnossa ja jäkälätilanteen olevan kohtuullisen hyvä. Lisäksi suurin osa Lapin paliskunnasta on Urho Kekkosen kansallispuiston sisällä, mikä on yhdenlainen pelastus ja metsät säästyvät hakkuilta. Hän sanoo tulevaisuuden olevan siltäkin kannalta hyvä, että kun suurempi ikäpolvi lähtee, niin paliskuntaan jää vähemmän poronhoitajia ja nuoret pärjäävät täten paremmin. 

 

Paliskunnan haasteina hän pitää laidunmaiden kunnossa pitoa. Hän tuumaa, että laitumien kanssa pitää olla tarkkana ja täytyy pitää huoli ettei poroluku nouse liikaa. Petotilanne on yksi asia, jota hän pitää uhkana. ”Erityisesti karhuja ja susia on paljon.”

 

Hän muistelee kulkeneensa metsässä paljon Alakorvan Joukon kanssa. Hän naurahtaa vähän, kun ennen oli ettossa 5-6 miestä ja nykyään siellä ruukaa olla 16 miestäkin. ”Se on yksi asia mikä on muuttunut. Eihän niitä tarvitsisi niin paljoa olla. Saataisiin se tokka aitaan vähemmälläkin miesmäärällä. Mutta eipä siitä haittaakaan ole, siellähän saa olla ja oppia.” Veikko tuumaa, että tällä hetkellä Lapin paliskunnan poronhoito ei kaipaa sen suurempia muutoksia. Laidunkiertoalueiden aitaaminen onnistui hyvin ja jäkälä on päässyt kasvamaan. ”Pientä kehitettävää toki löytyy aina”, hän arvelee.

 

Verratessaan entistä ja nykyistä poronhoitoa hän kertoo, että tokkakunnittain paimentaminen oli siinä mielessä parempi, että omaa tokkaa pystyi hallitsemaan tarkemmin eivätkä pedot päässeet tappamaan helposti. Hän sanoo, että nykyään tokkakunnittain paimentaminen ei kuitenkaan ole Lapin paliskunnan alueella mahdollista muun muassa jäkälätilanteen takia. ”Ennen oli hyvät jäkäliköt. Silloin tokassa käytiin lähes joka päivä ja porot olivat kesympiä. Suopungilla pystyi helposti heittämään kiinni poroja. Porot siirrettiin seuraavaan paikkaan umpiseen kaivamaan”, Veikko muistelee ja jatkaa: "Porohan oli tottunut olemaan tietyllä alueella, eikä se sieltä tutulta alueelta halunnut mihinkään lähteä. Tokkaa kuitenkin kierrettiin suksin, ja jos näytti siltä, että joku on karkaamassa, niin sitten käytiin kääntämässä hiihtäen takaisin tokkaan. Nykypäivän poronhoitoa harjoittaessa on oikeastaan pakko tehdä jotakin muuta poronhoidon ohella. Kelkat ja mönkijät pitää vaihtaa välillä ja se on kallista. Porotulot eivät pelkästään riitä niitten ylläpitoon.” 

 

Veikko muistelee omia menneitä vuosiaan ja sinne liittyviä tapahtumia. Muistoja on paljon ja aina sattui jotain erikoista. Veikko muistaa entisaikaan saamen kielen vielä kuuluneen lähes kaikkialla, mutta silloinkin melko harvoin. Veikko kertoo, että heillä oli kotikielenä suomi ja saame. Äiti puhui pohjoissaamea ja isäkin osasi, mutta vastasi jostain syystä aina suomeksi. Hieman harmitellen Veikko kertoo oman saamen kielen taitonsa heikentyneen ja monien sanojen unohtuneen kun ei ole käyttänyt kieltä. Hän kuitenkin sanoo pärjäävänsä yhä saamen kielellä, mutta sanavarasto ei ole enää niin laaja. Hän ylläpitää saamen kielen taitoaan kuuntelemalla saamen radiota. Hän kertoo kuuntelevansa radiota ennemminkin saamen kielen takia eikä niinkään uutisten takia. Kuunnellessaan hän muistelee kieltä ja mieleen palautuu kadonneita sanoja. Televisiosta tulevia saamenkielisiä uutisia hän seuraa toisinaan.

 

 

Saamelaisperinteeseen vahvasti kuulunut joikausperinne alkoi jäädä pois Veikon aikana. Ennen joikaaminen kuului arkipäivään, ja lähes jokaiselle laitettiin oma joiku. Veikolle ei enää laitettu omaa joikua, vaikka esimerkiksi hänen isällään oli oma joiku. ”Ennen vanhaan laitettiin joiku oikeastaan kaikille, mutta ei enää nykyään. Se joikukulttuuri vain jäi pois.” Veikko kertoo, että ettotöissä ei joikua kuulunut ollenkaan, mutta erotuksissa sitäkin enemmän. Erotuksiin tuli ihmisiä eri palkisista, ja erityisesti kaikista taitavimmat joikaajat joikasivat.

 

Veikolla on tapana seurata myös saamelaispolitiikkaa ja hän on seurannut jälleen ajankohtaiseksi tulleen ILO 169-sopimuksen edistymistä ja sanoo, että Norjassa on hyvä tilanne, kun siellä sopimus on jo ratifioitu. Hän tuumii, että Suomessakin olisi jo aika tehdä päätös kun se on ollut vireillä jo niin kauan.

 

Veikko miettii hetken ja lausahtaa sitten omat terveisensä nuorille poromiehille: ”Vähitellen sitä oppii, ei sitä ole paljon neuvomista. Metsässä kun oppii kulkemaan, ja reitit mistä kuljetetaan porot. Ne vanhat reitit, mistä on helppo kuljettaa. Ei siinä mitään, hyvä ja vapaa ammatti. Et kahta samanlaista päivää näe.”

​

Toimittaja: Unna-Maari Pulska (2012)

​