SAAMELAINEN KIRJALLISUUS
Saamelaisen sanankäytön perinne on vahva. Esimerkiksi Tenojokivarsi, josta valtaosa saamelaiskirjailijoista on tullut, tunnetaan tarinankertojien ja muistelijoiden kotiseutuna. Satu- ja tarinaperinne ovat välittyneet ennen kaikkea lastenkirjallisuudessa. Aikuiskirjallisuudessa korostuu enemmän jokapäiväinen tari-nankerronta: muistelukset suurista persoonallisuuksista ja mielenkiintoisista tapauksista.
Elämäkerrallinen aines on olennainen osa saamelaiskirjallisuutta: dokumentaarinen sävy on ominainen paitsi omaelämäkerroille myös romaaneille. Romaanikirjallisuuden lisäksi vahva sara on runous. Sen kuvasto palautuu osaltaan joikuperinteeseen. Sanalliset joiut ovat olleet usein myös hienoa, kiteytynyttä runoa. Kohteesta on niin musiikillisesti kuin sanallisesti tehty kuva, joka on runouden keskeinen lähtökohta.
Kirjallisuus
Runous näyttää nousseen johtavaksi saamelaisen kirjallisuuden lajiksi 2000-luvulla, sillä proosakirjallisuuden määrä on vähentynyt suuresti 1980- ja 1990-lukujen tilanteesta.
Vielä 1980- ja 1990-luvuilla romaaneja ilmestyi kymmenittäin viidentoista vuoden sisällä, kun taas 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaistiin vain puolenkymmentä romaania. Niistäkin kaksi oli Jovnna-Ánde Vestin ja Kirsti Palton trilogioiden päätösosia.
Uudenlaista, myyttistäkin saamelaiskerrontaa edustaa lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetuksi tullut Kerttu Vuolab teoksessaan Bárbmoáirras (2008) suom. Valon airut (2015). Yhdistämällä yleissaamelaista mytologiaa paikalliseen Tenojokivarren tarinaperinteeseen ja omiin elämänvaiheisiinsa Vuolab luo monitasoisen eepoksen saamelaisten vaiheista. Siinä maailman syntykertomukset sekoittuvat saamelaisperheen elämään 1900-luvun alun Saamenmaassa.
Niilo Aikion romaanin Dánsa birui (2014 suom. 2015, Tanssi paholaiselle) käsittelee hyvin vähän kuvattua aihetta, saamelaista yksinhuoltajaa entisvanhaisessa saamelaisyhteisössä, samoin kuin kasvatuslapsen kohtaloita. Äiti aviottoman lapsensa kanssa joutuu kiertää talosta taloon, ja asuntonsa tarjoavat käyttävät heitä monin tavoin hyväkseen. Saamelaiskirjallisuuden kustannusongelmaa kuvasti se, että Aikion romaani ehti ilmestyä jo aikaisemmin suomeksi e-kirjana.
Romaanituotannon hiljennyttyä valtalajiksi noussut lyriikka on ollut pääosin naisten kirjoittamaa. Päinvastoin kuin 2001 kuolleen Valkeapään, lyyrikoiden teemat ovat etääntyneet kauaksi saamelaiskansallisista aiheista. Niissä ei enää korostu saamelaisten asema suuryhteiskunnassa tai saamelaisen minän etsintä, vaan esille nousevat esimerkiksi naiseuden, äitiyden ja kodittomuuden teemat. Vahvimmin saamelaisuus tulee esiin kielessä, joka usein heijastelee luonnonkuvia ja kokemusmaailmaa.
Inger-Mari Aikio eli Ima pohtii runoissaan naisena olemista, eroottisuutta sekä naisen ja miehen välisiä suhteita. Esimerkiksi teoksessa Máilmmis dása (2001, suom. Maailmalta tähän) Ima kuvaa ironian ja mustan huumorin keinoin raskauden ja äitiyden iloja ja vaivoja, samoin kuin äitiin istutettua syyllisyyttä jo ennen lapsen syntymää. Teos on kuvaus myös kulttuurien kohtaamisesta, kun Lappi ja trooppinen Mauritius kohtaavat ”kuu / kutoo käsiimme liiton / valtameren yli”.
Kuvataiteilija Synnøve Persenin runoille teoksessa Meahci šuvas bohciidit ságat (2005, Metsän suhinassa syntyvät tarinat) on ominaista lyhyys ja aforistisuus joiun tapaan, samoin kuin luontokuvien runsaus, vaikka kieli on pelkistetyn minimalistista. Abstraktit kuvat runojen ohessa kertaavat keskeiä teemoja, rajatiloja niin henkisesti kuin luonnonkuvissakin.
Toinen kuvataiteilija Rose-Marie Huuva kuvaa runoteoksessaan Gálbma rádná (2001, suom. Kylmä kumppani) syöpään sairastunutta naista, joka shokin ja epävarmuuden kautta palaa saamelaisille juurilleen ja löytää uudenlaisen tien äitinsä ja esiäitiensä kokemusmaailmaan. Myös runoteoksessa Ii mihkkege leat (2006, Ei mitään ole) korostuu perinteistiedon siirtäminen sukupolvien yli elinehtona ihmisen selviytymiselle. ”Mu šaddan álggii / áigá dolin/ máttáráhkuid váimmus” [Kasvamiseni alkoi / jo muinoin/ esiäitien sylissä].
Perinteisen ja modernin välinen suhde on siis edelleen tärkeä aihe saamelaisrunoudessa. Nuorempi runoilija Niillas Holmberg on teoksissaan Dego livččen oaidnán iežan (2009, Kuin olisin nähnyt itseni) ja Amas amas amasmuvvet (2013) kuvannut nykynuoren sukkuloimista kahden ympäristön, oman kylän ja kaupungin, välillä. Samanlaisuudesta huolimatta hänen suhteensa luontoon on erilainen kuin kaupunkilaisilla: ”- - mutta miten selitän / että luonnossa puutkin ovat herkempiä / eivät pysty samalla lailla / olemaan välittämättä”.
Norjansaamelainen Sigbjörn Skåden on yhdistänyt ei-saamelaisia aiheita saamelaiseen ympäristöön. Teos Skuovvadeaddjiid gonagas (2004, Suutareiden kuningas) ammentaa keski-eurooppalaisesta mytologiasta, mutta se sijoittuu sotienvälisen ajan merisaamelaiseen yhteisöön Ofotenille. Prekariahtta lávlla (2009, Prekariaatin laulu) kuvaa urbaania tietokonemaailmaa saamelaisen pariskunnan, Debbien ja Ianin, kautta. Päähenkilöt liikkuvat Saamenmaalla, esimerkiksi Kautokeinon Grand Prix-kilpailuissa, mutta teos vilisee viittauksia Henrik Ibsenin teoksiin, Pohjois-Englannin postpunk-liikkeeseen ja saamelaiseen laululyriikkaan.
Vaikka kolonialismin kritiikki on väistynyt tai ainakin saanut piilotetumpia muotoja 2000-luvun runoudessa, se tulee hyvinkin näkyvästi esille mm. runoantologiassa Viidát (2005, Laajalti). Rose-Marie Huuvan, Inghilda Tapion, Thomas Maraisen ja Simon Maraisen runoissa Saamenmaan menneisyys näyttäytyy pakkosiirtojen, rasismin ja rotubiologian historiana. Esimerkiksi Huuvan kohdalla vanhojen haavojen avaaminen liittyy uuteen eheytymiseen, jossa saamelaisten kulttuuriperinnön palauttaminen merkitsee sovitusta traumaattisille muistoille.
Saamenkielisen proosan vähyys kuvastaa sitä, että saamelaiskirjallisuuden perusongelmia ei ole pystytty ratkaisemaan. Kustannuskysymys on edelleen pullonkaula niin, että julkaisemisen aikataulu venyy kohtuuttoman pitkäksi. Julkaiseminen on pitkälti kiinni valtioiden määrärahoista ja hyväntahtoisuudesta. Norjan valtio on tukenut merkittävästi saamelaisia kustantamoja, Suomi ei juuri lainkaan.
Kirjoittaminen on vaativaa ja pitkäaikaista työtä, joten kustannusvaikeudet turhauttavat kirjailijoita. Sitä paitsi monet saamelaiset ovat oman äidinkielensä suhteen käytännössä lukutaidottomia, ja vaikka saamen kieltä on 1970-luvulta opetettu kouluissa, lukeva yleisö ei rajattu. Nuoremman sukupolven parissa yleistynyt kaksikielisyys on jonkin verran ohentanut saamen kielen taitoa. On myös saamelaisia kirjailijoita, jotka julkaisevat valtaväestön kielillä.
Saamelaiskirjallisuus on laaja käsite, sillä se sisältää niin aikakauslehdissä julkaistuja kirjoituksia, radiopakinoita, internet-keskusteluja kuin elämäkertoja ja näytelmätekstejäkin. Tyypillistä saamelaistaiteille on myös se, että samat tekijät tuottavat niin kuvia kuin sanataidettakin monitaiteilija Nils-Aslak Valkeapään esimerkin mukaisesti. Kirjailija Aikio on neljän runoteoksensa ohella tehnyt puolenkymmentä dokumenttifilmiä. Niillas Holmberg on toiminut niin muusikkona ja lauluntekijänä kuin runoilijana, näyttelijänä ja juontajanakin. Kuvataiteilijat toimivat runoilijoina, jotka kuvittavat itse kirjansa.
Kirjallisuus: Veli-Pekka Lehtola. Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide (2015)
Linkkejä:
Inarinsaamenkielinen kirjallisuus
Kolttasaamelainen kirjallisuus
Pohjoissaamenkielinen kirjallisuus
Saamelainen kirjallisuus Suomessa
Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnot
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto
Lapin kirjastojen saamenkieliset verkkosisällöt
Staalon ja maahisten maa, tehtäviä ja kuunneltavaa
Kerttu Vuolab
Kirsti Paltto ,Kirsti Palton kirjailija facebook sivu
Niilo Aikio, kirjalijan facebook sivu
Niillas Holmberg
Nils-Aslak Valkeapää
Olavi Paltto
Rose-Marie Huuva
Sigbjørn Skåden
Synnøve Persen
Thomas Marainen
Bárus SA - Sámi lágádus / Samisk forlag
ČálliidLágádus saamelainen kustantamo
DAT sámi girjelágádus /samisk bokforlag og plateselskap
Davvi Girji saamelainen kirjakustantamo