VIISITOISTA ASKELTA SAAMELAISTEN HISTORIAAN
-
Rajoin rikottu kansa
-
Yhdeksän pääkieltä: Kieli – todellisuuden kartta
-
Siidat eli lapinkyläjärjestelmät
-
Valtio, kirkko ja verotus
-
Lähetys- ja käännytystyö
-
Saamenmaan asuttaminen
-
Rajasulut
-
Sota-aika käännekohtana
-
Saamelaiset organisaatiot yli rajojen
-
Inarinsaamelaiset – Vähemmistö vähemmistössä
-
Kolttasaamelaiset Suomessa
-
Saamelaislasten asuntola-aika
-
Saamelaisten itsehallinto
-
Kielen opetus Suomessa 1990-luvulle saakka
-
Saamelaisopetus Suomen peruskoulussa
Rajoin rikottu kansa
Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella ainoa alkuperäiskansaksi luokiteltu etninen ryhmä. He ovat myös neljän valtion alueella asuva vähemmistö, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Saamelaisia on laskutavasta riippuen 60 000 – 100 000 henkeä. Saamelaisten asuttama alue (Sápmi) ulottuu Keski-Norjasta ja -Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle.
Eniten saamelaisia, noin 35 000 – 60 000, asuu Norjan valtion alueella, puolet heistä Finnmarkissa. Ruotsissa saamelaisia on 15 000 – 30 000, Suomessa runsaat yli 10 000 ja Venäjän puolella noin 2000. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamelaiset valitsevat vaaleilla keskuudestaan edustuselimet, joilla on neuvoa-antava asema. Suomen saamelaisista noin 4000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa.
Alue on 35 000 neliökilometrin suuruinen. Siihen sisältyy erityinen koltta-alue toisen maailmansodan jälkeen Suomeen muuttaneille kolttasaamelaisille. Saamelaiset muodostavat kolmasosan alueen koko väestöstä. Vielä ennen toista maailmansotaa heitä oli noin puolet väestöstä. Utsjoen kunnassa saamelaiset ovat enemmistönä, muualla vähemmistönä.
Suomessa ja Norjassa on säädetty kielilait, joiden ansiosta saamen kielellä on mahdollista asioida viranomaisissa. Ruotsissa saamelaisten kielioikeuksia turvataan kaikkia kansallisia vähemmistöjä (juutalaiset, romanit, saamelaiset, ruotsinsuomalaiset ja tornionlaaksolaiset) ja niiden kieliä koskevalla vähemmistölailla, joka säädettiin vuonna 2009.
Nimitys saamelainen (sápmelaš) on etninen määrite, joka viittaa saamelaisten näkemykseen itsestään valtakulttuuristta poikkeavan saamelaiskulttuurin jäseninä. Se sanoutuu irti ulkopuolisten antamasta nimityksestä lappalainen, jonka saamelaiset katsovat pitkäaikaisen alistusprosessin aikana syntyneenä ilmaisuna liian sävyttyneeksi, loukkaavaksikin. Lappilaisia ovat Lapin läänin asukkaat riippumatta siitä, ovatko he saamelaisia vai suomalaisia.
Saamelainen-sana on suomen kielessä varsin uusi, vasta 1900-luvun alkupuolella käyttöön otettu. Saamenkielisenä terminä se on kuitenkin ikivanha suomalais-ugrilainen sana, josta myös suomalaisten nimitys on alkujaan kehittynyt (oletuksen mukaan sämä – hämä, saamelainen – hämäläinen). Vanhoissa asiakirjoissa ja kirjallisuudessa termiä lappalainen käytetään nimityksenä lappalaiselinkeinojen – poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen – harjoittajasta alueella, jonka hän pysyvästi omisti ja josta hän maksoi valtiolle maaveroa.
Fennoskandian asuttaminen http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/fennosas.html
Saamelaisten alkuperän ongelma, http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/alkupong.html
Käsitykset suomalaisten ja saamelaisten sukulaisuudesta http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/sukulkas.html
KIRJA | Saamelaiskiista Veli-Pekka Lehtola (2015) https://www.veli-pekkalehtola.fi/saamelaiskiista/
Yhdeksän pääkieltä: Kieli – todellisuuden kartta
Saame jakaantuu nykyisin yhdeksään pääkieleen, joiden sisällä on omat murteensa. Voidaan puhua todellakin eri kielistä: noin tuhannen vuoden mittaan kantasaamelaisen kielen murteet ovat eriytyneet toisistaan niin paljon, että esimerkiksi tunturisaamen puhuja ei vaikeuksitta ymmärrä kolttasaamea tai inarinsaamea.
Alueellisesti laajin kieliryhmä on pohjoissaame, jonka murteita puhuvat niin Tenon jokisaamelaiset, Koutokeinon ja Enontekiön saamelaiset kuin monet Pohjois-Ruotsin saamelaisetkin. Se on myös vahvin kirjakieli, vaikka omat kirjakielensä on myös etelä-, luulajan-, inarin-, koltan- ja kildininsaamessa. Kielellisesti jaoteltuna Suomessa on kolme pääryhmää: inarinsaamen, koltansaamen ja tunturisaamen puhujat.
Kieli – todellisuuden kartta
Saamen kieli on ollut vuosikymmenien ajan hukkumassa valtakielten alle. Koululaitos, virastot ja tiedotusvälineet ovat olleet valtaväestön kielisiä. Tilanne on muuttumassa. Saamen kielen arvostus on nousussa. Saamenkieliset tiedotusvälineet ovat elävöittäneet kieltä: katoamassa olleita sanoja ja ilmaisuja on palannut käyttöön, uusia sanoja syntyy ja luodaan tietoisesti. Saamen kieltä opetetaan paitsi äidinkielenä, myös vieraana kielenä. Saamen taito leviää.
Kyse ei ole pelkästä kielestä. Nils-Aslak Valkeapää on todennut: ”Vain yhtä kieltä taitava henkilö ajattelee vieraan kielen olevan vain sitä, että sana korvataan toisella, hänelle vieraalla sanalla. Hän ei ehkä tule ajatelleeksi, että koko ajattelutapa voi olla erilainen, että asiat voidaan nähdä toisellakin tavalla.”
Kieli ei ole vain informaation väline, vaan se pitää sisällään myös keskeiset kulttuurin elementit. Professori Israel Ruongin sanoin kieli on saamelaisen todellisuuden kartta. Se voi avata muillekin tien kokonaisnäkemykseen saamelaiskulttuurista.
Ihmisen kieli suuntautuu usein käytäntöön. Se kehittää ilmaisuja tarpeeseen, erityisen runsaasti niille aloille, jotka ovat tärkeitä. Sanonnan mukaan tenolainen puhuttelee vain luossaa (lohta) omilla nimityksillä, muut kalat ovat pelkkiä guolit (kaloja). Vaikka sanonta ei todellisuudessa täysin pidä paikkaansa, se on kuvaava. Saamessa on vain harvoja ilmaisuja esimerkiksi kukkakasveille.
10 kieltä, yksi kansa https://www.oktavuohta.com/10-kieltae-yksi-kansa
Koltansaamen kieli ja ortografia sekä omakielinen kirjallisuus http://www.samimuseum.fi/saamjiellem/suomi/kieli.html
Inarinsaamen kieli http://www.samimuseum.fi/anaras/kieli/kieli.html
Tervehdyksiä saamen kielillä https://www.samediggi.fi/toiminta/saamen-kieli/tervehdyksia-saamen-kielilla/
Saamen kielten keskus – Sámi Giellagáldu https://www.samediggi.fi/sami-giellagaldu/
Saamen kielen toimisto https://www.samediggi.fi/saamen-kielen-toimisto/
Siidat eli lapinkyläjärjestelmät
Metsäsaamelaisuudesta poronhoitoon
Perinteinen metsäsaamelainen siida- eli lapinkyläjärjestelmä muodostaa saamelaisen yhteiskunnan perusmallin. Se oli sekä kyläyhteisö, joka huolehti kylän toiminnoista, että alue, johon tällä yhteisöllä oli käyttöoikeus. Siida omisti tietyn alueen, joka oli yleensä rajoiltaan tarkasti määritelty. Käsitys ”kuljeskelevista lappalaisista” on siis virheellinen: saamelaiset olivat elämäntavoiltaan liikkuvia, mutta vain oman, tarkasti määritellyn alueensa puitteissa. Valtiot tunnustivat alueiden rajat ja omistusoikeuden 1700-luvulle saakka.
Siidan yhteiset maat ja vedet oli jaettu nautinta-alueiksi kullekin suvulle ja perheelle, joiden nautinta oli toiset poissulkeva oikeus. Muilla ei ollut asiaa perheen tai suvun alueille muuten kuin naimakauppojen tai myymisen kautta. Aluehallinnosta määräsivät erityiset kotakäräjät. Se oli kylän keskeinen hallintoelin, joka määritteli ja valvoi nautinta-alueita, määräsi oikeudenkäytöstä, hoiti hallintoasiat ja muita yhteisiä asioita, kuten vahvisti avioliitot ja hyväksyi uudet jäsenet. Kaikilla kyläläisillä oli äänioikeus.
Metsäsaamelaisen siidan toiminta perustui vuotuiskiertoon. Suvut ja perheet olivat keväästä syksyyn omilla alueillaan, joissa ne muuttivat paikkoja kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan asumuksesta toiseen. Sydäntalveksi kokoonnuttiin yhteiseen talvikylään, johon myös kauppiaat, veronkantajat ja papit tiesivät tulla. Metsäsaamelainen monitalous perustui erilaisten toimeentulolähteiden – järvikalastuksen, peuranpyynnin, linnustuksen, merikalastuksen, marjastuksen ja keräilyn – herkkävaraiseen hyödyntämiseen.
Metsäsaamelainen siidajärjestelmä, josta oli luonnonolojen mukaan erilaisia malleja, joutui 1500-luvulta lähtien monenlaisten muutosten kouriin. Ulkoisena syynä oli valtioiden vaikutuksen ja uudisasutuksen leviäminen. Sisäinen syy oli raju elinkeinojen muutos, joka johti uuden pääelinkeinon – suurporonhoidon – syntymiseen 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Suurporonhoidolla eli täyspaimentolaisuudella tarkoitetaan elämänmuotoa, jossa poronhoito määrää liikkumisen ja asumisen.
Poronhoidon kehityksessä on erotettava eri asteita. Kesytettyä peuraa eli poroa oli käytetty houkutuseläimenä sekä ajo- ja kuormajuhtana pitkään ennen varsinaisen poronhoidon alkua. Myös pienimuotoista eli intensiivistä poronhoitoa on tutkijoiden mukaan harjoitettu ainakin Ruotsin tunturialueella ehkä 1400-luvulta lähtien. Siihen kuuluvat pienten porotokkien kaitsemisen lisäksi varsin kehittynyt poronmaitotalous ja kiinteät vasottamispaikat.
Ekstensiivinen poronhoito eli täyspaimentolaisuus kehittyi kuitenkin myöhemmin varsin tarkkaan rajattavana ajanjaksona. Poromäärät kasvoivat asiakirjojen mukaan 1600-luvun alussa esimerkiksi Luulajan alueella muutamassa vuosikymmenessä räjähdysmäisesti. Poromäärien kasvu voi olla tilastollinen: ehkä vasta nyt verottaja kiinnostui poroista. Laajemmastakin muutoksesta lienee kysymys.
Selvänä pidetään, että täysnomadismi levisi eri suuntiin yhdeltä keskeiseltä alueelta: Luulajan, Piitimen ja Uumajan lapinmaista. Sen on arveltu levinneen Kölin selännettä lounaaseen ja luoteeseen. Nykyisen Suomen Lapin se saavutti 1700-luvulla, ja Kuolan Lappiin se levisi vasta 1800-luvulla.
Ilmeiseltä näyttää myös, että suurporonhoidon syntyminen on yhteydessä villipeuran katoamiseen. Jäämeren rannikon ja Ruotsin lapinmaiden välisillä tunturialueilla peuran metsästys oli muuttunut keskiajan lopulla suoranaiseksi ryöstöpyynniksi, koska eurooppalaiset markkinat nielivät turkiksia loputtomat määrät. Kuoppa- ja aitapyynnistä siirryttiin yhä suurempiin, tunturista toiseen ulottuviin jättiläisaitoihin, joihin peuralaumat ajettiin kokonaisuudessaan ja tapettiin viimeistä päätä myöten.
Peurakannan vähetessä ja laitumien vapautuessa porojen hoitaminen oli järkevin tapa jatkaa vanhaa elinkeinoa. Peuranpyynti muodosti tärkeän pohjan poronhoidolle. Peuran tuntemus, nimistö ja tekniikka, esimerkiksi välineet ja pyyntijärjestelmät, siirtyivät poronhoitajien erityistaidoiksi ja -tietämykseksi.
Poronhoitoon siirtyminen merkitsi täydellistä muutosta elämäntavassa. Porotokkien lisääminen ja omaisuuden vartioiminen muutti poronhoidon päätyöksi. Poromäärän kasvaminen johti jäkälämaiden vähenemiseen perinteisen siidan alueella. Kauemmaksi lähdettäessä työmatka piteni, ja oli siirryttävä asumaan tokan mukana. Uhka perheiden hajoamisesta torjuttiin ottamalla perhe mukaan. Koska tokkaa ei voinut jättää vartijatta, se täytyi ottaa mukaan markkinapaikoille lähdettäessä.
Tavaksi tuli jutaa kesäksi merenrannalle, missä itikoita oli vähemmän ja poroilla siten ihanteellisimmat olot. Metsämaiden laitumet saivat jäädä kesäajaksi rauhaan. Syksyn tullen lähdettiin jutamaan takaisin metsäalueelle, outamaihin, jossa hanki oli pehmeämpää kuin rannikolla. Se sopi vuodenaikojen rytmiin – viileille rannikoille kesäksi, talveksi metsäalueille suojaan tuulelta – ja helpotti samalla muutakin elämää.
Syysteurastukset tehtiin rannikolla, jolloin ruhoja ei tarvinnut vedättää peninkulmien takaa kauppaan, ja pienentyneellä tokalla oli helpompi jutaa. Talvilaitumien lisäksi näin säästettiin myös veromarkkoja talvikylässä: omaisuutta (ja siten veroa) oli talvella vähän, mutta se lisääntyi syksyn markkinoita varten.
Muutos johti murrokseen myös siidajärjestelmässä. Ylijäämän jakoon perustunut metsäsaamelainen talousmuoto muuttui tunturialueilla yksityisomaisuutta ja -yritteliäisyyttä suosivaksi. Suurporonhoito oli ekspansiivista eli voimakkaasti laajenevaa: maata vallattiin laidunalueiksi, mikä vaikutti muiden saamelaisryhmien oloihin.
Porokylä ei perinteisen siidan tapaan perustunut yksinomaan sukuyhteisöön: se saattoi muodostua itsenäisistä yksilöistä ja perheistä. Suurporonhoidon myötä myös siidan muoto muuttui. Pientä neliömäistä aluetta hyödyntävien metsäsaamelaisten yhteisöjen rinnalle tulivat pitkämuotoiset siidat eli porokylät, joiden kesäpaikat saattoivat olla satojen kilometrien päässä talvipaikoista.
ELOKUVA: Katso Talvikylän elämää -filmi vuodelta 1936
Lapinkyläjärjestelmä, Oulun lyseon lukio http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/lapinkyl.html
Kolttasaamelaisten historiaa https://www.kolttasaamelaiset.fi/kolttakulttuuri/kolttasaamelaisten-historia/
Inarinsaamelaisten historiaa http://www.samimuseum.fi/anaras/historia/historia.html
Vuotuismuutto http://www.samimuseum.fi/anaras/elinkeinot/vuotuismuutto.html
Historian aikajana https://www.oktavuohta.com/historian-aikajana
KIRJA | Varriistâllâm: inarinsaamelaisten vuotuismuutto. Jefremoff, Irja (2001)
KIRJA | Veli-Pekka Lehtola 2012: Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896-1953. Helsinki: SKS. https://www.veli-pekkalehtola.fi/Saamelaiset+suomalaiset/
Valtio, kirkko ja verotus
Valtioiden tunkeutuminen Saamenmaahan
Samoihin aikoihin suurporonhoidon syntymisen kanssa saamelaisalueella tapahtui muitakin syvällisiä muutoksia. Merisaamelaiset siirtyivät yhä enemmän merenrannan kalastajiksi, kun sisävuonojen nautinnat loppuivat norjalaisen uudisasutuksen asettuessa vuonojen sisäosiin. Myös metsäsaamelainen siidajärjestelmä joutui ulkoapäin aiheutuvien mullistusten kouriin. Pohjoismaiset valtiot pyrkivät 1500-luvulta lähtien muuttamaan etupiirinsä pohjoisessa kiinteäksi osaksi valtakuntaansa. Se tapahtui kolmella keskeisellä tavalla: käännytystyön, yhteiskunnallisen haltuunoton ja uudisasutuksen avulla.
Käännytystyö Jäämeren rannikolla ja Pohjanlahdella oli alkanut kirkkojen rakentamisella jo 1100-luvulla, Venäjän Lapissa 1400-luvulla. Vielä 1500-luvulla työ oli edennyt hitaasti. Norjan merisaamelaiset oli käännytetty kristinuskoon, ”vaikka he eivät tiedä, mitä sillä tiedolla tekevät”, kuten hallituksen edustaja totesi.
Ruotsissa käännytystyö tehostui 1600-luvun vaihteessa, jolloin Kaarle IX alkoi tietoisesti organisoida sitä. Käännytystyön tehostuminen oli kiinteästi yhteydessä poliittisiin intresseihin. Pohjoisten alueiden omistussuhteet olivat selkiytymättömät, ja esimerkiksi Ruotsissa käännyttämisen oli alusta lähtien katsottu merkitsevän omistus- ja verotusoikeuden lunastamista.
Kaarle tehosti pappien toimintaa Lapeissa ja aloitti tehokkaan kirkkojen rakentamisen. Valtasuhteet pohjoisessa selkiytyivätkin 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, joskaan eivät aivan Ruotsin toivomalla tavalla. Kun Täyssinän rauhassa (1595) Ruotsi oli laajentanut valtakuntaansa Venäjän kustannuksella, se menetti vuoden 1613 Knäredin rauhassa mahdollisuutensa päästä Jäämeren rannikolle. Norjasta tuli rannikkovyöhykkeen haltija, ja Ruotsi luopui vastikään Venäjältä saamastaan verotusoikeudesta Jäämeren rannikolla. Stolbovan rauhassa 1617 muotoutui Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajalinja.
Vaikka kirkkoja rakennettiin Kemin ja Tornion Lappeihin, ongelmia käännytystyössä riitti. Alue oli laaja, sillä Tornion Lappi ulottui Utsjoelle saakka. Kemin Lappi taas oli vanhaa Venäjän aluetta, jonka verotussuhteet ja uskonnollinen tilanne olivat edelleen epäselvät. Papit asuivat vielä pitkään Lappien ulkopuolella, Pohjanmeren rannikkokaupungeissa, ja kävivät harvoin lapinkylissä. Silloinkin he näyttävät käyneen yhtä paljon kauppaa kuin tehneen varsinaista käännytystyötä. Kemin Lapissa papit asuivat vakituisesti seurakunnissaan vasta 1650-luvulta lähtien.
Uskonnon opetusta haittasi myös kieliongelma. Saameakin käännytystyössä toki käytettiin. Jo vuonna 1619 ilmestyi ensimmäinen saamenkielinen kirja, aapinen, jonka Uumajan kirkkoherra Nicolaus Andrae julkaisi. Hengellistä kirjallisuutta ilmestyi seuraavina vuosisatoina runsaasti.
Johannes Tornaeus puolestaan alkoi heti Tornion Lappiin tultuaan vuonna 1640 kouluttaa itselleen paikallisia, saamenkielisiä apulaisia. Saamelaisia pappeja tiedetään 1600-luvun Ruotsista kymmenkunta. Ensimmäinen Kemin Lapin saamelainen pappi oli Olaus Sirma, hänkin Uppsalasta valmistunut, joka toimi Enontekiöllä vuosina 1676-1719 eli kuolemaansa saakka.
Hengellisen hallinnon lisäksi valtiot pyrkivät saattamaan lapinkylät myös maallisen hallintonsa piiriin. Perinteiset kotakäräjät alkoivat korvautua markkina-aikana pidettävillä pohjoismaisilla käräjillä. Kylänvanhimpien sijasta ylimmiksi käskynhaltijoiksi tulivat voudit, jotka kuninkaan edustajina toimivat käräjätuomareina, veronkantajina ja muuna maallisena esivaltana.
Perinteisesti on katsottu, että kruunu olisi viimeistään 1600-luvulla ominut itselleen lapinkylien maat ja vedet. Nykytutkimus on kuitenkin todennut käsityksen vääräksi. Kaisa Korpijaakko osoittaa Ruotsi-Suomen Lappia koskevassa väitöskirjassaan, että saamelaisten omistusoikeus vastasi pohjoismaista kiinteistöoikeutta ja säilyi kiistattomana ja viranomaisten tunnustamana ainakin 1700-luvun puoliväliin.
Valtioiden ote lapinmaihin ei ollut vielä 1600-luvulla niin itsestään selvä kuin perinteinen tutkimus on antanut ymmärtää. Pikemminkin näyttää siltä, että niin hengellisellä kuin maallisella saralla uusi malli ja vanha traditio elivät pitkään rinnakkain. Niiden välisten vaikutusten tutkimus on vasta aluillaan. Tasapaino muuttui ratkaisevasti 1700-luvun kuluessa ja johti lapinkyläjärjestelmän romahtamiseen.
Valtioiden tunkeutuminen Saamenmaahan, http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/valtunk.html
Saamelaiset ja valtiovalta https://arkisto.fi/uploads/Arkistolaitos/Maakunta-arkistot/Oulu/Aslak/saamelaiset_ja_valtiovalta_01/
Lähetys- ja käännytystyö
Luonnonkansan mielenmaisema
Saamelaisten henkisen kulttuurin perinnettä ja historiaa on vaikea hahmottaa, sillä se muuttui väkivaltaisesti 1600- ja 1700-luvuilla kristillisen käännytystyön yhteydessä. Vanhan kalliotaiteen ja noitarumpusymboliikan merkitykset ovat suurelta osin kateissa. Vanhan maailmankuvan kokonaisuutta on ulkopuolisten kirjoittamista lähteistä vaikeata erottaa. Kertomaperinteen ja joikuperinteen suhde vuosisatojen takaiseen shamanistiseen maailmankuvaan on monilta osin hämärän peitossa.
Käännytystyön luonteeseen näyttää kuuluneen pyrkimys murskata koko vanha maailmankuva, ei pelkästään shamanistisia käytäntöjä. Paitsi kiinteästi shamanismiin liittyvät traditiot, kirkko tuomitsi myös monet ”pakanallisiksi” katsotut oudot tavat, kuten maallisen joikuperinteen. Kirkon suorittamaa käännytystyötä täydensi lestadiolainen liike.
Tiedot käännytystyön kulusta, sen nopeudesta ja onnistumisesta, ovat kuitenkin ristiriitaisia. Papit antoivat mielellään ymmärtää käännytystyön sujuvan hyvin, etenkin, kun palkkana saattoi olla siirto lämpimämpiin paikkoihin ”lähemmäksi sivistystä”. 1670-lukua on pidetty vuosikymmenenä, jolloin Tornion Lappi ja Kemin Lappi oli käännytetty. Kuitenkin monet tarkastusmatkat 1600-luvun lopulla osoittivat kristillisyyden olevan esimerkiksi Tornion Lapissa vain tyhjä sana. Muuallakin pakanuuden jäljet näkyivät selvästi vielä 1700-luvulla.
Uudessa saamelaistutkimuksessa on kritisoitu sitä, että käännytystyöstä on nähtävästi annettu liian yksinkertainen kuva. Lapin pappien pyrkimys nähdä saamelaisten mytologia vain kehittymättömänä uskomusten kokoelmana on heijastunut myös tiedemiesten näkemyksissä. Tyypillistä on ollut esimerkiksi T.I. Itkosen Suomen lappalaiset -teoksen tapaan erottaa visusti toisistaan ”Kansantieto” ja ”Mytologia ja myöhempi taikausko”.
Enemmän kuin uskontona tai taikauskona, uusi tutkimus on nähnyt vanhan shamanismin osana kokonaista maailmankuvaa, jonka sirpaleisia heijastumia monipuolinen kertomaperinne ja joiut ovat. Koska kysymys oli kokonaisen maailmankuvan muuttamisesta, se ei liene – pakkotoimista huolimatta – toteutunut muutamassa vuosikymmenessä lähimainkaan täydellisesti.
Vanhat tavat näyttävät säilyneen vielä pitkään ainakin jossakin muodossa. Esimerkiksi seidoille suunnatut uhrit kannettiin Inarissa vielä vuosikymmeniä Pielpajärven kirkolle. Kristilliset näkemykset ja hahmot suodattuivat edelleen vanhan uskonnon läpi. Esimerkiksi Nilla Outakoski ja Juha Pentikäinen ovat korostaneet, että vanhat uskonnon elementit jatkoivat elämäänsä ”koipussissa” ainakin 1800-luvulle asti.
Uhrikulttuuri muuttui salaiseksi seidanpalvonnaksi ja rummunkäytöksi, maanpäälliset ”jumalat” muuttivat maan alle maahiaisiksi. Ratkaisevampaa oli vanhan yhteisöllisen pohjan murentuminen 1800-luvulle tultaessa. Siinä vaiheessa entiset tavat muuttuivat taikauskoksi tai käsityksiksi, joihin turvauduttiin kaiken muun (kristillisen) pettäessä.
Pyyntikansan maailmankuva
Pyynti- ja myöhemmin nomadikansan maailmankuva heijastelee sopeutumista arktiseen ympäristöön ja elämäntapaan. Luonnonkansan mytologiaa kuvaavat niin peuroihin, karhuun kuin muihinkin eläimiin liittyvät käsitykset. Kiertävää elämää viettävän luonnonkansan kosmoskin oli syklinen, vuodenkiertoon ja elämänkiertoon vertautuva.
Ihmisen yhteys kahden todellisuuden, tämän- ja tuonpuoleisen, välillä rakentui vanhassa kulttuurissa erikoismiehen, noaidin eli noidan tai shamaanin, toiminnan kautta. Samalla lailla kuin maailma jakautuu näkyvään ja näkymättömään, konkreettiseen ja määrittelemättömään, samoin myös ihminen jakautuu kahteen osaan: ruumissieluun ja vapaaseen sieluun.
Ei-aktiivisessa tilassa – unessa, transsissa tai koomassa – vapaa sielu voi irrottautua ruumiista ja ottaa toisen muodon ihmisen ulkopuolella. Noidalla oli kyky saavuttaa tämä tila. Sitä kuvataan eri tavoilla. Lovessa ollessaan noita jättää ruumiinsa ja liikkuu henkiolentona tai tuulenpuuskana. Hän osaa muuttua peuraksi tai kätkeytyä peuran kaulaan ja kynnen alle, hän lentää puiden latvojen yli tai kulkee maan alla, hän ui kalan hahmossa ja voi jopa siirtää vuoren, kuten merisaamelaiset kertoivat.
Perinteinen shamanistinen uskonto oli olennainen osa pyyntikulttuuria ja sen tarpeita. Shamanistiset toiminnot liittyivät kylän tai suvun kriisitilanteisiin, joihin noita pyrki löytämään ratkaisun. Koska kysymys oli luonnonkansasta, suurimpia kriisejä olivat sairaudet ja elannonhankintaan liittyvät ongelmat. Sairaus on kahden sielun ja kahden maailman välisen tasapainon järkkymistä, johon noita hengessään lähtikin hakemaan sovintoa ”toiselta puolelta”. Elannon hankintaan taas liittyvät ne lukemattomat tarinat ja eeppiset runot, joissa ”lovinoidat” pystyivät hallitsemaan kokonaisten peuralaumojen liikkeitä.
Juuri luonnontuntemukselle perustui ilmeisesti se ”säiden ja peuralaumojen hallitseminen”, johon saamelaiset vanhojen lähteiden mukaan pystyivät. Erään kirjoittajan mukaan ”finlappi voi tehdä ja nostaa minkä tuulen tahtoo”. Kysymys lienee luonnonmerkkien mukaan ennustamisesta, jonka tietäjät vuosituhantisen perinnetiedon avulla hallitsivat. Muiden keskuudessa ennustaminen tulkittiin nurinkurisesti ilmiöiden hallitsemiseksi.
Tämä luulo johti siihen, että Keski-Euroopasta asti tuli toiveikkaita matkalaisia saamelaisten pariin ostamaan tuulta – kehuipa yksi sitä saaneensakin yhden purjeellisen pilkkahintaan, kymmenellä kruunulla ja naulalla tupakkaa!
Kadonnut ja säilynyt perinne
Suuret noidat – ne, joilla oli kyky ekstaasiin – näyttävät kadonneen ankaran kristillistämisen myötä 1800-luvulle mennessä: tuolloin oli jäljellä enää ”keskinkertaisia poppamiehiä”. Monet noitina esiintyneet harrastivat turisteille viinastakatsomista, mikä viitannee kuitenkin pitkälle ehtineeseen alkoholismiin enemmän kuin perinteiseen shamanismiin. Pisimpään vahvoja noitia näyttää esiintyneen Kuolan Lapissa, jossa ortodoksinen kirkko ei niin kovaotteisesti vainonnut ja tuominnut noitia.
Viimeistään 1800-luvulla shamanismi oli korvautunut tietäjälaitoksella, joka oli perustaltaan kristillinen. Tuonpuoleiseen tehtyjen matkojen ja sinne johdattavien apuhenkien sijasta tietäjä turvautui loitsuihin ja keskittyi ”tämänpuoleiseen” toimintaan. Tietäjä menetti tai antoi pois konkreettisen yhteytensä tuonpuoleiseen, sen välittömän ”maastontuntemuksen”, jonka pyyntikulttuurissa elävä shamaani harjoittelun ja perinteen avulla saavutti. Uudessa maatalousyhteisössä elävälle kristitylle tietäjälle tuonpuoleisesta tuli vihollinen – samalla lailla kuin luonnosta, jota vastaan hän maanviljelijänä taisteli.
Shamanismiin oleellisesti liittynyt syvällinen luonnontuntemus säilyi tietäjillä vielä pitkään. Esimerkiksi Hukka-Salkko Tornionjoen yläjuoksulla tunnettiin tietäjänä, joka paransi ”koskemia” ja vammoja, seisautti veren, ajoi painajaisia pois, paransi kaatumatautisia, pani pahoja varkaisiin, hallitsi tulta ja vettä ja jopa luoteja niin, että ne eivät pystyneet häneen.
Kristinuskon myötä käsitys noituudesta muuttui. Ilmeisesti noitavainojen kaudella noitasana sai kielteisen kaiun. Kaikkia vanhan uskonnon harjoittajia alettiin pitää ihmisinä, jotka ovat myyneet itsensä Rietakselle eli paholaiselle – tälle he olivat uskomusten mukaan luvanneet henkensä ja omia sukulaisiaan, jopa omat lapsensa. Tämä uskomus liitettiin vielä 1900-luvun ihmisiin.
Shamanismiin liittyvä sielukäsitys näkyy tietyssä mielessä vielä nykyajan etiäiskokemuksissa. Saamelaiselle perinteelle ominaiset enteet ja merkit, samoin kuin kuoleman jälkeiset rauhattomat vainajat, kummitukset ja äpärät, heijastavat nekin pakanuuden aikaisia käsityksiä. Joidenkin mielestä myös saamelaisten herkkyys sellaisiin ekstaattisiin tiloihin kuin esimerkiksi lestadiolaisiin liikutuksiin on perua shamanismin kaudelta.
Saamelaisten uskonto ja identiteetti http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/uskoiden.html
Samanismi - mielen kielioppi http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/samanism.html
Kirkonmiehet kääntävät ja käännyttävät https://arkisto.fi/uploads/Arkistolaitos/Maakunta-arkistot/Oulu/Aslak/kirkonmiehet_kaantavat_ja_kaannyttavat_01/
Pyhittäjäisä Trifon Petsamolaisen muisto http://www.samimuseum.fi/saamjiellem/suomi/trifonpetsamolainen.html
Saamenmaan asuttaminen
Uudisasutus ja saamelaiset
Perinteistä saamelaiskulttuuria muuttivat vahvimmin uudisasutuksen vaikutukset. Norjan ja Ruotsin puolella uudisasutus oli pysähtynyt varsin tehokkaasti ”Lapin rajoille”, osaksi luonnonolojen takia. Norjalaisasutus ulottui Tromssan eteläpuolelle, sillä siitä pohjoiseen viljely ei kannattanut. Ruotsin puolella kruunun selkeä politiikka oli se, että Pohjanlahdella vaikuttavien pirkkalaisten oikeuksia kunnioitettiin 1500-luvulle asti. Sen sijaan Sisä-Suomen saamelaisasutus jäi vuosisatojen aikana yhä selvemmin suomalaisen uudisasutuksen jalkoihin.
Uudisasukkaita vastaan vahvistettiin ns. lapinraja, joka erotti toisistaan uudisasutusalueet ja lappalaisten maat. Kustaa Vaasan aikana 1543 saamelaisille vahvistettiin oikeudet metsästää rajan molemmin puolin, mutta talonpoikia ja uudisasukkaita kiellettiin ankarasti tunkeutumasta rajan yli. Kaarle IX vahvisti lapinrajan tietyin poikkeuksin 1600-luvun alussa ja antoi Kemin Lapille turvakirjan rajoista ja oikeuksista. Uudisasutus lapinkylien mailla oli 1600-luvun lopulle saakka mahdotonta. Maat kuuluivat Ruotsin lakien mukaan lapinkylien osakkaiden omistukseen. Lukuisat käräjäjutut 1600-luvun lopulla osoittavat lapinrajan säilyneen käytännössäkin. Tuomioistuimet katsoivat johdonmukaisesti, että lapinkylien osakkaat olivat maanomistajia, ja tekivät päätöksensä saamelaisten hyväksi.
Tilanne muuttui vuosien 1673 ja 1695 uudisasutusplakaattien myötä. Niissä oletettiin saamelaisten ja uudisasukkaiden elinkeinojen voivan elää rinnakkain, toisiaan haittaamatta. Porosaamelaisten kohdalla Tornion Lapissa ne eivät tuottaneet ongelmaa. Sen sijaan Kemin Lapin metsäsaamelaisille plakaattien ajatus rinnakkainelosta johti hankalaan tilanteeseen.
Päinvastoin kuin oli tarkoitus, uudisasutus lähti räjähdysmäisesti liikkeelle nimenomaan Kemin Lapissa. Asutusryntäys – yhdessä saamelaisille elinkeinoille haitallisen kaskiviljelyn kanssa – suuntautui lapinrajan yli Kuusamon-Kitkajärven alueella, jossa vanha saamelainen elämänmuoto mullistui. Vanhat lapinkylät Kitka ja Maanselkä joutuivat parissa vuosikymmenessä kaski- ja karjatalousvaltaisen maanviljelyskulttuurin piiriin. Plakaatista tuli näin alkuperäisiä tavoitteitaan loukkaava.
Uudisasutusplakaattien vaikutusta Kemin Lapissa ei kuitenkaan pidä liioitella. Kauempana pohjoisessa ryntäys oli varsin vähäistä. Siellä viranomaisten kantana oli edelleen se, että lapinkylät omistivat alueensa. Asiakirjoista käy selvästi ilmi, että lapinkylien alueille tunkeutuneet uudisasukkaat saivat jatkuvasti langettavia tuomioita pitkälle 1700-luvun puolelle.
Uudisasukkaat pääsivät alueelle vain lapinkylän luvalla. Toinen keino oli mennä saamelaisen kanssa naimisiin tai ostaa tai vuokrata maita. Myös riidat kalastuspaikoista ja metsästyksestä ratkaistiin yleensä saamelaisten eduksi. Jotkut uudisasukkaat pääsivät toki tunkeutumaan lapinkylien maille pitkäaikaisella hivutustaktiikalla, joka yleistyi 1700-luvulla.
Perinteinen näkemys uudisasutuksen ja saamelaisten suhteesta on kiteytynyt lauseessa ”Lappi pakenee, Lanta sakenee”. Sen mukaan lappalaiset karkotettiin jatkuvasti pohjoiseen päin tunkeutuvien suomalaisten uudisasukkaiden tieltä. Viimeaikaisten tutkimusten valossa käsitys on yksipuolinen. Vetäytymiseen tai pakenemiseen ei ollut paljon mahdollisuuksia, sillä 1600-luvun lopulla Kemin Lappi oli ”täynnä”. Tilaa muuttajille ei ollut.
Esimerkiksi Sodankylän seutujen suomalaistumiselle 1600-luvun loppupuolella oli leimallista myös saamelaisten itsensä ryhtyminen uudisasukkaiksi. Saamelaiset käyttivät hyväkseen tilaisuuksia ryhtyä uudisasukkaaksi omalla veromaallaan. Tilanne 1700-luvulla oli se, että lapinkylien oikeuksia ei enää pidetty arvossa, vaan vanha lapin ja lannan raja unohdettiin vähin äänin. Tarja Nahkiaisoja on osoittanut samanlaisen kehityksen Inarin alueella 1800-luvulla.
Saamelaisasutus muuttui suomalaiseksi aluksi vain asiakirjoissa, elinkeinon vaihdoksen takia. Saamelaisen perustama uudistila merkittiin uudistilojen rekisteriin ja sille määrättiin rakennusvelvoite. Entinen luontaiselinkeinojen harjoittaja luettiin uuden ammattinsa perusteella uudisasukkaisiin ja hänen asuinpaikkansa merkittiin suomenkielisellä nimellä, joka tuli jälkipolvien sukunimeksi.
Se vuosi, jolloin paikkakunnan viimeinen asukas sai tilansa, on ajankohta, jolloin lappalaisten katsotaan tulleen ”karkotetuiksi” alueelta – tai peräti tuhotuiksi. Näitä lukuja ovat etelämpänä esimerkiksi Pudasjärvi ja Kemijärvi 1683, Taivalkoski 1668, Savukoski 1700, Kuolajärvi 1740 ja Kuusamo 1738.
Prosessiin liittyi selvä kulttuurivaihdos. Siirtyessään uudisasukkaaksi ja suomalaisen kyläjärjestelmän piiriin saamelainen suomalaistui niin elintavoiltaan kuin kieleltäänkin. Saamelaisuus alkoi olla jopa häpeä. Entinen saamelainen alkoi puhua suomea myös lapsilleen, jotta tämä menestyisi uudessa ympäristössä. Viimeistään seuraavassa sukupolvessa asuinpaikan suomenkielinen nimi tuli viralliseksi sukunimeksi.
1800-luvulle tultaessa vanhat lapinkylien osakkaiden omistusoikeudet, jotka olivat selkeät vielä 1700-luvun alussa, olivat hämärtyneet. Tarkka ajankohta, jolloin oikeuksien sivuuttaminen muuttui käytännöksi virkamiestasolla, on vielä selvittämättä. Eräiden näkemysten mukaan voudeille annetut ohjeet vuonna 1745 ja vuonna 1749 annettu lapinsääntö aiheuttivat muutoksen paikallisviranomaisten käytännössä.
Suomen puolella käännekohta oli autonomisen aseman syntyminen. Siirryttäessä Venäjän vallan alle vanhat Ruotsin vallan aikaiset hallintokäytänteet muuttuivat samalla kun virkamiehistö vaihtui. Saamelaisten oikeuksien kumoaminen ei perustunut säädettyyn lakiin, vaan vähitellen muotoutuvaan käytäntöön.
Uudisasutus ja saamelaiset http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/uudisasu.html
Rajasulut
Erityisoikeuksista rajojen sulkemiseen
Sadan vuoden aikana 1751-1852 saamelaisten asema suhteessa valtioihin muuttui käänteentekevästi. Vuosi 1751 on saamelaisten historian keskeinen vuosi: silloin solmittiin Ruotsin ja Norjan välinen Strömstadin rajasopimus. Muodollisesti kysymys oli poropaimentolaisten verotusoikeudesta: siitä, ettei näitä verotettaisi enää molemmissa maissa, vaan vain toisessa, vaikka tiluksia olisi molemmissa.
Norjan ja Ruotsin raja määriteltiin pohjoisosiltaan kulkevaksi Kilpisjärveltä Kolmisoaiviin eli linjalle, jossa se on nykyisinkin. Koutokeino ja Avjovarre (Kaarasjoki) sekä läntinen osa Tenonkylää tulivat osaksi Norjaa. ItäosaTenonkylää ja Inari liitettiin Utsjokeen, joka tuli osaksi Kemin Lappia. Saamelaisten kannalta merkittävää oli kuitenkin sopimukseen kirjattu lisäpöytäkirja (norjaksi lappekodicill), jossa tietyt saamelaisten oikeudet kirjattiin virallisesti.
Johtavana periaatteena sopimuksessa oli ”den lappiske nationens konservation”, saamelaisen kansan säilyttäminen. Keskeisin kohta koskee saamelaisten vapaata muutto-oikeutta yli rajojen. Saamelaiset saivat vanhan tavan mukaan liikkua rajoista välittämättä sisämaasta merenrantaan, ja heidän oikeutensa pyyntiin, porojen siirtämiseen ja jopa kaupusteluun pidettiin voimassa. Suomen puolen saamelaisten vapaa kalastusoikeus Norjan rannikolla vahvistettiin.
Toinen keskeinen kohta liittyy saamelaisten asemaan sodassa. Tekstissä todetaan, että sota-ajatkaan eivät saa aiheuttaa minkäänlaisia muutoksia saamelaisten oloissa, vaan ”heitä on aina pidettävä ja kohdeltava kuin omia alamaisia, olivatpa he millä puolella rajaa tahansa”. Kohdan on katsottu merkitsevän sitä, että saamelainen ei voinut olla sotilas, ja vahvistavan virallisesti perinteisen saamelaisoikeuden, vapautuksen asepalveluksesta.
Puutteena sopimuksessa oli, että siinä, missä Täyssinän rauhan raja noudatteli siidojen rajoja, Strömstadin sopimus halkaisi esimerkiksi Tenonkylän kahtia. Saamelaisille ei myönnetty uusia oikeuksia ja heidän oli nyt valittava kansalaisuutensa ja sitä myötä maaomaisuutensa.
Strömstadin sopimuksen lisäpykälää on kuitenkin pidetty niin merkittävänä, että se on saanut nimityksen ”saamelaisten Magna Charta”. Karl Nickulin mielestä valtioilla oli selvä tuntu siitä, että ne jakoivat sopimuksella saamelaisten maan ja että sen ei pitänyt tuottaa näiden elinkeinoille vahinkoa.
Saamelaisten asema muuttui ratkaisevasti 1800-luvulla, jolloin Saamenmaa (Sápmi) pilkottiin valtioiden rajoilla neljään osaan. Vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän imperiumin omalakinen suuriruhtinaskunta. Se merkitsi Ruotsin ja Suomen välisen rajan vahvistumista ja lapinkylien jakaantumista omiin valtioihinsa. Vuonna 1826 purettiin Venäjän ja Norjan välinen Näätämön yhteisalue, joka oli jäänne vanhasta yhteisverotuksesta.
Jo näihin sopimuksiin sisältyi Strömstadin sopimuksen kumoava rajanylityskielto. Paimentolaisilta kiellettiin pääsy rajan yli, samoin Suomen puolen asukkailta oikeus kalastaa Varanginvuonolla. Kielto ei näkynyt vielä käytännössä. Norja vaikeutti ulkomaalaisten kalastusta Jäämerellä, ja Venäjä valitti paimentolaisten oleskelusta Suomen puolella.
Erimielisyydet johtivat siihen, että Venäjän tsaari sulki Norjan ja Suomen rajan vuonna 1852. Strömstadin sopimus ei ollut enää voimassa. Suomen Lapin poronhoidolle toimenpide oli onneksi, mutta saamelaiskulttuurin kannalta vuoden 1852 rajasulku merkitsi mullistusta. Yhdessä Suomen ja Ruotsin välisen rajasulun (1889) kanssa se muodostui poronomadismin tuhoksi.
Rajasulut katkaisivat perinteiset, pitkänomaiset muuttoreitit, joiden mukaan porosaamelainen yhteiskunta oli muovautunut satojen vuosien aikana.
Erityisoikeuksista rajojen sulkemiseen http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/erityiso.html
Saamelaiset rotuteorioissa http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/saamrotu.html
Saamelaiset 1800-luvun rotuteorioissa http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/saam1800.html
Pohjoismaiden saamelaispolitiikka 1900-luvun alussa http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/1900poli.html
Sota-aika käännekohtana
Toinen maailmansota oli saamelaisten, sodattoman kansan, historiassa ensimmäinen kerta, kun sekä Venäjän, Norjan että Suomen saamelaiset kutsuttiin aseisiin. Kuutena sotavuotena saamelaiset joutuivat kokemaan sodankäynnin koko ironian. Talvisodassa 1939-40 Suomen saamelaiset olivat taistelemassa venäläisiä maahantunkeutujia vastaan, joiden joukoissa taisteli Neuvostoliiton saamelaisia. Norjan kevätsodassa 1940 sikäläiset saamelaiset taistelivat liittoutuneiden joukkojen rinnalla Saksan armeijaa vastaan.
Jo vuotta myöhemmin Suomen saamelaiset olivat tukemassa saksalaisten hyökkäystä Neuvostoliittoon, jonka joukoissa oli edelleen Kuolan saamelaisia. Teoriassa mahdollista oli, että saman kansan jäsenet ampuivat toisiaan Petsamon rintamalla. Miehitetyssä Norjassa saksalaisia sabotoivan vastarintaliikkeen riveissä toimi saamelaisia. Lopuksi saamelaiset sotivat suomalaisten joukkojen rinnalla vetäytyviä saksalaisia vastaan, jotka polttivat pohjoisosat Saamenmaasta.
Suomen jatkosota Neuvostoliiton kanssa päättyi syyskuun alussa 1944, mutta rauhanehtojen mukaisesti Suomen oli aloitettava sota Saksan armeijaa vastaan, joka vetäytyi kohti Pohjois-Norjan tukialueitaan. Koko Lapin väestö oli evakuoitava pois sodan jaloista. Suomen puolella evakuoinnista huolehti Suomen armeija, ja väestö saatiin evakuoitua varsin tarkasti. Vain muutamia kymmeniä poromiehiä oli sotatoimialueella hoitamassa poroja.
Sen sijaan Norjan puolella tilanne oli toinen. Koska siellä evakuoinnista päätti ja huolehti Saksan armeija, joka oli miehittänyt Norjan vuonna 1940, väestö suhtautui evakuointiin kielteisesti. Monet päättivät yrittää pysytellä kotiseudullaan ilman viranomaisten lupaa. Pääreittien varsilta eli lähinnä rannikolta asukkaat saatiin pakkoevakuoiduiksi paremmin, kun sen sijaan sisämaan asukkaista monet viettivät talvikauden piilossa tuntureissa, metsissä ja vuoristossa. Pohjois-Norjan 72 000 evakuoitavasta asukkaasta lähes kolmannes jäi ”talvehtimaan” kotiseuduilleen.
Vetäytyvät saksalaiset polttivat Suomen ja Norjan Lapin erityisesti pääteiden varsilta. Suomen Lapissa tuhot olivat yleisesti sitä suurempia, mitä pohjoisemmaksi tultiin. Niinpä Enontekiön ja Inarin kunnat tuhottiin 80-90 -prosenttisesti. Sen sijaan vaikeakulkuinen Utsjoen kunta säästyi tuhoilta paremmin. Samoin Pohjois-Norja hävitettiin rannikolla ja suurissa keskuksissa, kun taas erämaissa säilyneitä rakennuksia oli jonkin verran.
Vuosisataisen asutuksen tuhoutuminen merkitsi katkosta aineellisessa kulttuurissa. Sitä korosti jälleenrakennus. Tiet toivat mukanaan runsaasti Lapin jälleenrakentamiseen osallistuvaa väestöä, jonka myötä saamelaisalue alkoi voimakkaasti suomalaistua. Paitsi että saamelaisalueella suomalaiset kylät Ivalon tapaan kasvoivat nopeasti, myös esimerkiksi Karigasniemen nykyinen taajama syntyi sotien jälkeen maantien varteen. Postilaitoksen, poliisin, rajavartioston ja terveydenhuollon toiminta tuli laajemmin mahdolliseksi vasta teiden parantumisen myötä – ja kaikkien niiden kielenä oli suomi.
Saamelaiskulttuurin murros sodan jälkeen http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/saammurr.html
Kolttalaki auttoi sodassa maansa menettäneet kolttasaamelaiset uuteen alkuun Suomessa https://yle.fi/uutiset/3-7770648
KIRJA: Veli-Pekka Lehtola: Saamelainen evakko - rauhan kansa sodan jaloissa (1994) https://www.veli-pekkalehtola.fi/saamelainen+evakko/
Saamelaiset organisaatiot yli rajojen
Saamelaispoliittisen toiminnan perustan muodostavat paikallisyhdistykset, joita on 1960-luvun jälkeen syntynyt runsaasti kaikkiin kolmeen pohjoismaahan. Esimerkiksi Suomen puolella jokaisessa saamelaisalueen kunnassa on oma saamelaisyhdistyksensä: Utsjoella Sámi Siida (1959), Enontekiöllä Johtti Sabmelažžat (1969), Sodankylässä Soađegili Sámiid Searvi (1971) ja Inarissa Anára Sámisearvi (1983). Saamelaisalueen ulkopuolella toimivia ovat Roavvenjárgga Sápmelaš Searvi Mii Rovaniemellä (1977), opiskelijajärjestö Suohpan Oulussa ja Rovaniemellä sekä City-Sámit Helsingissä. Vuonna 1996 kolme Suomen saamelaisjärjestöä perusti keskusliiton Sámiid Guovddášsearvi.
Saamelaisuusajattelun lähtökohtana ja voimana on kuitenkin ollut yhteispohjoismaisuus. 1800-luvulla luodut valtioiden rajat pohjoisilla alueilla ovat tuore ilmiö, jonka vaikutus saamelaiskulttuuriin on nähty haitallisena, mutta ei rajoittavana tekijänä. Vuoden 1971 Jällivaaran saamelaiskonferenssin julkilausumassa ajatus ilmaistiin tavalla, joka vaikutti innostavasti erityisesti saamelaisnuorisoon:
Me olemme yksi kansa. Meillä on yhteinen kieli, yhteinen historia ja kulttuuri ja meillä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. – Meidän täytyy saada paikkamme yhteiskunnassa arvoinemme, kulttuureinemme ja elintapoinemme ja saada ne hyväksytyiksi merkityksellisinä ja kehittämisen arvoisina. – Me olemme saamelaisia ja tahdomme olla saamelaisia, emme sen enempää tai vähempää kuin muut kansat.
Keskeisimmän yhteistyöelimen valtioiden rajojen yli ovat muodostaneet tietyin väliajoin pidetyt saamelaiskonferenssit. Matti Morottajan mukaan ne ovat olleet ”tietysti vain keskustelufoorumeja eikä niiden julkilausumilla ole ollut suurtakaan vaikutusta valtioiden suunnalla, mutta saamelaisen yhteishengen luojina niillä on ollut ratkaiseva merkitys”. Konferensseissa on pohdittu niin saamelaisten oikeuksiin, elinkeinoihin kuin kulttuuriinkin liittyviä kysymyksiä.
Esimerkiksi vuoden 1971 konferenssissa tehtiin ehdotus Pohjoismaisen saamelaisinstituutin perustamisesta, joka tapahtui kaksi vuotta myöhemmin. Vuoden 1976 konferenssissa päätettiin liittyä Alkuperäiskansojen maailmanneuvostoon (WCIP), mikä kuvaa saamelaisten hakeutumista entistä laajempaan yhteistyöhön samojen ongelmien parissa kamppailevien kansojen kanssa; järjestön toinen yleiskokous pidettiin Ruotsin Kiirunassa. Helsingissä vuonna 1992 pidetyn 15. saamelaiskonferenssin historiallisia päätöksiä oli kansallispäivän ja muiden kansallisten juhlallisuuksien määrääminen.
Monet saamelaisjärjestöistä ovat olleet yhteisiä kolmen Pohjoismaan ja viime aikoina myös Venäjän saamelaisten kesken. Saamelaisopettajat (1982), nuoret (1983) sekä saamelaisnaiset (1988) ovat perustaneet kolmen ja neljän maan keskeisiä yhdistyksiä. Samoin ovat tehneet eri taiteenalojen edustajat: kirjailijat (Sámi Girječálliid Searvi 1979), taiteilijat (Sámi Dáiddačehpiid Searvi 1979), muusikot (Sámi Musihkkariid Searvi 1982) ja teatterintekijät (Sámi Teáhtersearvi 1980). Huomiota kiinnittää yhdistysten syntyminen 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin polin. Urheilujärjestö Sámi Válaštallan Lihttu on perustettu jo 1969.
Osoitus kolmen maan saamelaisten yhteistyöstä on myös yhteispohjoismainen tuotemerkki suojaksi epäaitoja lapintavaroita ja käsitöitä vastaan. Vuonna 1982 Sápmelaš Duoddjarat r.y. Suomesta, Sámiid Duodji Norjasta ja Same-Ätnam Ruotsista sopivat merkin käytöstä ja saivat Pohjoismaiden saamelaisneuvostolta sille vahvistuksen. Sámi Duodji -merkin käyttöoikeus ja yksinoikeus on saamelaisilla käsityöntekijöillä, joilla on koulutusta ja kokemusta ja jotka ovat mainittujen järjestöjen jäseniä. Se osoittaa ostajalle, että tuotteen tekijä on saamelainen käsityöläinen ja tuote on aito.
Nuorten osuus saamelaisliikkeessä on ollut keskeinen alusta lähtien. Valtioiden rajat ylitettiin vuonna 1983, kun saamelaisnuorten yhteinen järjestö, Sámi álbmoga nuoraid searvi (SÁNS), perustettiin. Se ilmoitti heti alussa, että ei hyväksy valtakuntien rajoja Saamenmaassa.
SÁNS:in tavoin kunkin kolmen maan uudet nuorisojärjestöt – Suoma Sámi Nuorat (SSN, 1991), Sámi nuorra Ruotsissa, Davvi Nuorra Norjassa ja Saam Nuurš Venäjällä – ovat 1990-luvulla järjestäneet leirejä ja koulutusta ja pitäneet yhteyksiä yliopistoihin. Keskeisiä ovat nuorison saamelaisen itsetunnon ja identiteetin kysymykset. Esimerkiksi vuonna 1996 nuoret järjestivät Rovaniemellä näkyvän tempauksen saamenpuvun turistihyödyntämistä vastaan.
Saamelaisten naisten järjestö Sáráhkká, Sámi Nissonorganisašuvdna (1988) oli ensimmäinen järjestö, johon myös Kuolan saamelaiset tulivat täysipainoisesti mukaan. Alku oli varsin dramaattinen: Kuolan saamelaisnaiset eivät Neuvostoliiton kansalaisina saaneet viisumeita Norjaan Kaarasjoen ensimmäiseen vuosikokoukseen. Siksi Norjan ja Suomen rajasillalle järjestetty kohtaaminen oli mieleenjäävä ja symbolinen.
Sáráhkka nosti saamelaispolitiikkaan kysymyksiä naisten asemasta saamelaisyhteisössä; se ei ole niin mutkaton ja tasa-arvoinen kuin ulkopuolelta voisi näyttää, sillä järjestö on kiinnittänyt vakavaa huomiota esimerkiksi kotiväkivaltaan. Se on painottanut naisten aseman turvaamista laissa. Samoin se on tuntenut huolta lastenkasvatuksesta. Sáráhkkán merkitys Alkuperäiskansojen naisten maailmanneuvoston (IIWC) perustamisessa oli suuri.
Kuolan saamelaiset tulivat mukaan yleissaamelaiseen toimintaan perestroikan myötä 1980-luvun lopulla. Kuolan saamelaisten keskusjärjestö perustettiin vuonna 1989 ajamaan parituhantisen vähemmistön asioita teollistuneella ja strategisesti keskeisellä niemimaalla. Venäjän saamelaisten mukaantulo johti siihen, että Pohjoismainen saamelaisneuvosto muuttui vuonna 1992 pelkäksi Saamelaisneuvostoksi. Vuoden 1996 saamelaiskonferenssi pidettiin Muurmanskissa.
Altan kronikka https://www.oktavuohta.com/historia-altan-kronikka
LINKIT:
Saamelaisneuvosto (kansalaisjärjestö) https://www.saamicouncil.net/
Sámi Nisson Forum http://www.saminissonforum.org/norsk/
SÁMINUORRA — för och med samisk ungdom https://www.saminuorra.org/
Suomen saamelaisnuoret (SSN) ry https://ssn.fi/
Noereh https://www.noereh.no/
Suomen saamelaisten keskusjärjestö https://samiidguovddassearvi.wordpress.com/
Norske Reindriftsamers Landsforbund https://www.reindriftsame.no/
NSR – Norske Samers Riksforbund http://nsr.no/
Samenes Folkeforbund http://samene.no/
Riksorganisationen Same Ätnam http://www.sameatnam.se/start/
Svenska Samernas Riksförbund (SSR) https://www.sapmi.se/
Renägarförbundet | Boazoeaiggádiid oktavuohta http://renagarforbundet.se/
Guoládaga Sámiid Searvi (GSS)
Murmánskka guovllu Sámesearvi (OOSMO)
Sámi Siida ry https://samisiida.wordpress.com/
Johtti Sápmelaččat ry http://www.marianpaivat.fi/site/heahtamarjjabeaivvit/fi/johtti-sapmelaccat-rs
Rovaniemen saamelaisyhdistys MII ry https://miisearvi.wordpress.com/
SámiSoster ry eli sosiaali- ja terveysjärjestö http://www.samisoster.fi/
Kolttasaamelainen kulttuuriyhdistys Saa’m Nue’tt ry https://www.kolttasaamelaiset.fi/
Anaraskielaservi | Web site of Anarâškielâ servi, the Inari Saami language association https://anaraskielaservi.fi/
Sámi fágagirjjálaš čálliid ja jorgaleaddjiid searvi (SFS)
Sámi Teahtersearvi / Samisk teaterforening (STS)
Samiske filmforbund/ Sámi Filbmabargiid searvi
Sámi dáiddačehpiid searvi (SDS) / Samisk kunstnerforening
Sámi Girječálliid searvi (SGS) / Samisk forfatterforening
Foreningen Samiske Komponister/ Sámi komponisttaid searvi
Čepes Sam
Landsorganisasjonen Sámiid Duodji
Duojáriid ealáhussearvi
Inarinsaamelaiset – Vähemmistö vähemmistössä
Inarinsaamelaiset (omalla kielellään sämmilaš, saamelainen; pohjoissaameksi anáráš, inarilainen) ovat monella tavoin harvinainen ryhmä. Saamelaisten joukossa he ovat yksi pienimpiä vähemmistöjä. Heitä lasketaan olevan yhteensä noin 900, mutta inarin kieltä – joka todellakin on täysin oma kielensä – puhuu äidinkielenään vain noin 350 ihmistä. Se on myös ainoita kieliryhmiä, joka asuu yhden valtion rajojen sisällä. ”Jos inarinsaame häviää Suomesta, se häviää koko maailmasta”, toteaa inarinsaamelainen vaikuttaja Matti Morottaja.
Inarinsaamelaiset muodostavat alkuperäisimmän saamelaiskulttuurin muodon Suomessa. Kielellisesti he kuuluvat saamen kielten itämurteisiin, joista se kuitenkin nykyisin eroaa selvästi. Koltansaamea on inarilaisen vaikea ymmärtää, samoin kuin pohjoissaamea. Yhtäläisiä piirteitä on toki paljon, mutta myös eroavaisuuksia jopa perussanastossa. Kun pohjoissaamessa kala on guolli, inarissa se on kyeli ja koltansaamessa kue´ll. Vastaavasti äiti on eadni, enni, jeä‘n‘n. Sen sijaan ohi mennään pohjoissaamessa meattá, inarissa lappad ja koltassa rääi. Kissa on eri kielissä bussá, kissá ja kaass.
Myös kulttuurisesti ero muihin saamelaisryhmiin on suuri. Inarinsaamelaiset ovat olleet kalastajia, jotka ovat 1800-luvulle saakka eläneet varsin eristyksissä Ison järven ympärillä. Sesonkiluonteisen Jäämeren kalastuksen takia yhteydet Varangin vuonolle ovat olleet kiinteämmät. Siitä johtunee, että Inarin puku muistuttaa koristelultaan varankilaista, samoin kuin tietyt kielen piirteet.
Suojaton identiteetti
Perinteisesti inarinsaamelaiset tunnetaan nöyränä väkenä. Monissa historiallisissa lähteissä päivitellään sitä, kuinka vähään inarilainen saattoi tyytyä valittamatta tai joutumatta epätoivoon. Inarinsaamelaiset tunnettiin jo 1600-luvulla hyvinä sopeutujina myös uskonasioissa: he olivat ”esi-isien menojen ja uskonnon hylkäämiseen kaikista taipuisimmat”.
Matti Morottaja kuvasi aikanaan heimolaistensa nöyryyttä ironisesti: ”Inarinsaamelaisten liika sopuisuus todella edistää heidän häviämistään heimona. Eivät he nouse etujaan puolustamaan. He ovat oikea rauhan rahvas verrattuna esimerkiksi utsjokelaisiin, jotka ovat kuin sopuleita. - - Esivaltaa pitää kunnioittaa. Sen opetti jo Tuderus aikanaan luudan tyvipäällä.”
Sopeutumiskykyä on tarvittu myös myöhemmin. Laajaa aluetta harvakseltaan asunut väestö on joutunut sulauttamaan monenlaisia paineita. Porosaamelaisia eli tunturisaamen puhujia on asustanut inarilaisten tuntumassa jo pitkään, mutta rajasulkujen jälkeen 1800-luvun loppupuolella heitä asettui alueelle runsaasti. Suomalaisten uudisasukkaiden määrä kasvoi samalla vuosisadalla. Kun heitä vuonna 1800 oli parikymmentä, he ohittivat inarinsaamelaisten lukumäärän vuosisadan kuluessa. Kolmas väestöryhmä olivat kolttasaamelaiset, jotka asutettiin Inarijärven alueelle sotien jälkeen. Kolmen muun väestön joukkoon sopeutuminen on tiennyt muutoksia niin poronhoidossa, muussa elämänmuodossa kuin kulttuurissakin.
Sopeutumispakko on osasyy siihen, että erityisesti 1900-luvulla inarinsaamelaisten identiteetti on ollut varsin suojaton. Sillä ei ole ollut selkeitä tunnusmerkkejä, joihin kiinnittyä. Siinä, missä saamelaisuuden tunnusmerkkeinä on usein pidetty laajamittaista poronhoitoa ja joikuperinnettä, Inarin saamelaisilta ne ovat näyttäneet puuttuvan.
Varhaisen kristillistymisen seurauksena vanha joikuperinne, livde, ehti 1900-luvun aikana paljolti kadota. Laajamittaisen poronhoidon sijasta inarinsaamelaisten elämänmuoto on aina perustunut monitalouteen. Kalastuksen lisäksi sitä ovat leimanneet pienporonhoito, pienimuotoinen maatalous sekä sesonkiluonteiset toimet, kuten heinänteko ja hillastus. Tämä on näkynyt selvästi inarinsaamelaisten perinteissä, paikannimissä ja maankäytössä.
Monista inarilaisista tuli jo varhaisessa vaiheessa uudisasukkaita, joiden elämäntapa alkoi suomalaistua. Siksi ulkopuoliset – pappeja ja lingvistejä lukuun ottamatta – eivät ole useinkaan suhtautuneet inarinsaamelaisiin omana ryhmänään. Se näkyy verrattaessa siihen, kuinka innokkaasti esimerkiksi kansatieteilijät ovat tutkineet Suonikylän puolipaimentolaisia kolttasaamelaisia.
Sama näkyy virkamiesten toiminnassa. Nurinkurista kyllä, inarinsaamelaisen kulttuurin perimmäinen ongelma näyttää olevan, että se ei ole kokenut ”tarpeeksi suurta” äkillistä mullistusta. Valtio ei ole kohdistanut sen suojelemiseksi mitään erityistoimenpiteitä, kuten muille saamelaisryhmille. Morottaja onkin ehdottanut laadittavaksi inarinsaamelaislain, jossa koltta-alueen tavoin muodostetaan inarinsaamelaisalue.
Hankkeen toteuttamiseksi olisi tehtävä oikeushistoriallinen tutkimus, jossa selvitetään Inarin entisen lapinkylän jälkeläisten oikeudet alueeseen ja luonnonvaroihin. Kolttalakeihin verrattava olisi myös maksuton luonnonvarojen käyttöoikeus. Inarilaisilla tulisi myös olla oma edunvalvojansa eri tasoilla.
Kieli kaiken perusta
Inarin saamelaisten oma ryhmäidentiteetti on perustunut perheiden ja sukujen yhtenäisyydelle. Verrattuna muihin saamelaisryhmiin ongelmana on pidetty sitä, että Inarin saamelaisilla ei ole keskuskylää, kuten Sevettijärvi kolttasaamelaisilla. Sekin on vanha inarilainen perinne: SuonikyIän kaltaisia, monen suvun yhteisiä talvikyliä ei liene ollut, sillä inarilaiset asuivat omilla alueillaan ympäri vuoden.
Kielen säilyminen on inarinsaamelaisten identiteetin kannalta keskeisimpiä tekijöitä. Töitä sen eteen on tehty erityisesti 1980-luvulta lähtien. Vuonna 1986 perustettiin inarinsaamen kielen yhdistys Anaraškiela servi ry, joka pyrkii pitämään asiaansa esillä julkisuudessa. Se julkaisee Anaraš -lehteä, jossa on helppolukuisia ja tavallista ihmistä kiinnostavia aiheita, jotta kiinnostus kielen käyttöön lisääntyisi.
Saamen radiossa on ollut inarinkielisiä lähetyksiä 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Inarinsaamea opetettiin parin viikkotunnin verran peruskoulussa 1970-luvun puolivälistä alkaen. Lukuvuonna 1996-1997 sitä opetettiin kuudessa Inarin kunnan peruskoulussa 26 oppilaalle ja Ivalon lukiossa neljälle.
Inarinsaamelaisten myöhemmän kielellisen elpymisen eli revitalisaation eräänä alkusysäyksenä oli kielipesätoiminta, joka alkoi vuonna 1997. Se pyrki opettamaan ja turvaamaan alle kouluikäisille inarinsaamen taidon kokoamalla heidät yhteiseen päiväkotiin, jossa heidän leikkejään ohjasivat inarinsaamen taitajat. Myös inarinsaamen aikuisopetusta järjestettiin aluksi kursseina Oulun yliopistossa ja Saamelaisten koulutuskeskuksessa.
Kaikessa toiminnassa näkyi se, mikä luonnehtii pienen kansanosan toimintaa yleensä: osaavia ja aktiivisia ihmisiä on vähän. Morottajan sanoin ”sama ihminen joutuu olemaan opettaja, toimittaja, kulttuurityöntekijä, lakimies, muusikko, taiteilija, kirjailija, tutkija, poliitikko ja nuorisotyöntekijä”.
Inarinsaamelaiset https://www.oktavuohta.com/inarinsaamelaiset
Anarâš – Inarinsaamelaiset – The Inari Sámis -sivusto
Jouni Aikio, 69, kielen hylkäys http://sanosesaameksi.yle.fi/dokumentit/
Vuotuismuutto http://www.samimuseum.fi/anaras/elinkeinot/vuotuismuutto.html
KIRJA | Varriistâllâm: inarinsaamelaisten vuotuismuutto. Jefremoff, Irja (2001)
Kolttasaamelaiset Suomessa
Kolttasaamelainen (omalla kielellään sä’mmlaž, saamelainen; pohjoissaameksi nuortalaš ”itäläinen”) väestö on melkein kokonaisuudessaan joutunut jättämään alkuperäisen kotiseutualueensa. Näätämön kolttakylää Norjan Neidenin alueella ei enää ole, kun lähes kaikki asukkaat ovat norjalaistuneet tai suomalaistuneet. Petsamon alueen ja Muotkan kylän kolttaväestö on hajonnut eri suuntiin. Vuoden 1944 jälkeen Petsamon kolttasaamelaiset asutettiin Inarinjärven ympäristöön. Venäjän puolella saamelaisasutus on keskitetty kauaksi rajanpinnasta, Kuolan niemimaan sisäosiin.
Levoton historia
Kolttasaamelaiset tulivat osaksi Suomea Tarton rauhan myötä 1920. Se oli jälleen uusi muutos jo vuosikymmeniä jatkuneessa myllerryksessä. Puoli vuosisataa aiemmin kolttayhteisöt olivat siirtyneet peuranpyyntiin perustuvasta pyyntitaloudesta puolipaimentolaisuuteen, joka oli ennen kaikkea sisämaassa asuvien Suonikylän kolttien elämänmuoto 1930-lopulle asti. Paatsjoen ja Petsamon siidojen elanto perustui rannikon kalastukseen ja sisämaan pyyntiin.
Ensimmäisessä maailmansodassa nuoret kolttamiehet kutsuttiin Venäjän armeijaan. Sen lisäksi sota haittasi poronhoitoa ja elämää ylipäänsä, koska erilaisen sotajoukot käyttivät aluetta sotatoimiinsa ja tappoivat kolttien poroja mennen tullen. Tarton raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä katkaisi Suomen puolen itäsaamelaisten yhteydet idempiin sukulaisiinsa 70 vuodeksi. Se halkaisi Suonikylän kolttien alueen niin, että neljännes siitä jäi Neuvostoliiton puolelle. Kylä menetti osan porojen laidunalueesta sekä vanhan talvikylän.
Suomen valtio rakensi uuden talvikylän vuonna 1930, johon tuli parinkymmenen hirsitalon lisäksi koulu asuntoloineen sekä rajavartiotupa. Koulun kieli oli kuitenkin suomi. Suonikylän alue oli erityisasemassa sikäli, että se suojattiin uudisasutukselta ja siitä suunniteltiin kolttakulttuurin suojelualuetta, jolla oli yksinoikeus alueen kalavesiin. Sota esti suunnitelman toteutumisen.
Sen sijaan muille Petsamon alueen koltille ei annettu oikeuksia tai suojelua. Paatsjoen ja Petsamon alueet olivat tärkeitä uudisasutuksen ja muiden suomalaisten elinkeinojen kannalta. Metsäsaamelainen siida oli muutoksille erittäin altis, koska se käytti hyväkseen laajoja alueita. Yhdenkin osa-alueen menettäminen murensi vuotuiskiertoa. Paatsjoen kolttien valetaminen Kolttakönkäälle ja merenrannalle loppui, samoin Petsamon kolttien merikalastus 1920- ja 1930-luvuilla.
Vanhan elämänmuodon väistyttyä kolttien oli yritettävä sopeutua uuden yhteiskunnan arvoihin ja tapoihin, mikä ei kuitenkaan ollut helppoa. Suomalaisen väestön ennakkoluulot ja nationalistiset asenteet vain pahensivat asiaa. Suomalainen Petsamo-kirjallisuus 1920- ja 1930-luvuilla on täynnä halveksuvia ja jopa rasistisia kuvauksia koltista. Toinen maailmansota mullisti kolttien elämän täydellisesti. Jo vuoden 1939 lopulla, Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen, heidät evakuoitiin sisemmäksi Suomeen, Nellimiin ja sieltä Rovaniemen lounaispuolelle Tervolaan. Välirauhan aikana he palasivat kotiseuduilleen, mutta joutuivat jättämään ne lopullisesti osin jatkosodan alussa, suurimmaksi osaksi Lapin sodan edellä. Talven 1944-45 he viettivät Keski-Pohjanmaan Kalajoella, josta he siirtyivät vähitellen Nellimin-Luton alueelle Inarin kunnan itäosiin.
Köyhemmät asuinsijat
Kolttasaamelaisten sukualueet olivat jääneet rauhanteossa Neuvostoliiton puolelle ja selväksi kävi, että – erityisesti nuoret – koltat eivät halunneet palata sinne. Neljä vuotta kestäneen suunnitteluprosessin jälkeen entisen Petsamon koltat sijoitettiin Inarijärven pohjois- ja eteläpuolelle: Suonikylän koltat asutettiin Sevettijärven alueelle, muut koltat Nellimin seudulle.
Koltat asettuivat uusille asuinalueilleenkin sukukunnittain, mutta merkittävä muutos Petsamon aikaan oli vuotuiskierron loppuminen. Esimerkiksi suonikyläläisten kapealle järvivyöhykkeelle sijoitettu kiinteä asutus ei enää tuntenut kesäalueita eikä talvikylää. Poronhoidon ongelmat olivat suuria, kun 4000-päinen poroelo oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Kalakannan niukkuus oli haittaava tekijä.
Kolttien elämä muuttui hyvin voimakkaasti verrattuna Petsamon aikaan. Perinteiset elinkeinot eivät ole taanneet varmaa toimeentuloa. Niinpä esimerkiksi 1960-luvun 1980-luvun välisenä aikana poronhoidon osuus päätoimeentulon lähteenä väheni romahdusmaisesti. Kolttakulttuurin jatkuvuudesta on pyritty huolehtimaan erityislaeilla ja -toimenpiteillä. Siitä huolimatta työttömyysaste on ollut korkea, ja lähes neljännes kolttaväestöstä on muuttanut pois, erityisesti pääkaupunkiseudulle.
Kolttasaamelaisia on arviolta noin 500. Heidän kulttuurinsa on omaleimainen sekä suomalaisiin että saamelaisiin verrattuna. Se on saanut vaikutteita, muun muassa ortodoksi en uskonnon, karjalais-venäläisestä kulttuurista. Muista saamelaisista poikkeavia kulttuuripiirteitä ovat esimerkiksi karjalaistyyppiset kansantanssit ja puku. Koltilla on harvinainen joiun laji leu´dd, pitkä ja kertova runoelma, joka on ehkä säilynyt suvaitsevaisen ortodoksisen kirkon piirissä paremmin kuin luterilaisilla alueilla.
Koltilla on säilynyt myös vanhaan kyläkokouskäytäntöön liittyvää perinnettä. Muinaisen lapinlylän tavoin kyläkokous päättää yhteisistä asioista. Niitä hoitamaan valitaan vaaleilla luottamusmies. Kolttien kyläkokouksen ongelma on sama kuin esimerkiksi saamelaiskäräjillä: sillä ei ole oikeutta päättää omien alueidensa käytöstä eikä omistussuhteista.
Kolttakulttuurin erilaisuus niin suomalaisesta kuin saamelaisesta kulttuurista on aiheuttanut sotienjälkeisenä aikana myös suuria ongelmia. Koltta-alueen ulkopuolella erityisesti nuoret ovat joutuneet kärsimään vanhoista asenteista: ”Jos puemme yllemme kolttavaatteet, olemme kuin mustalaisia tai ryssiä”, eräs koltta kertoi haastattelijalle. Kyse ei ollut pelkästään suomalaisista: ”muut saamelaiset kutsuvat meitä noilla nimikkeillä”.
Sevettijärveläinen Sinikka Semenoja toteaa kouluympäristön negatiivisen ja syrjivän asenteen jättäneen suuret arvet 1950- ja 1960-luvulla syntyneiden kolttien sieluun. Opettajat antoivat välinpitämättömyydellään hiljaisen siunauksensa kouluväkivallalle, joka kohdistui kolttaoppilaisiin. Tavallinen selviytymiskeino oli oman taustan peittäminen ja jopa täydellinen kieltäminen.
Tilanne on Semenojan mukaan jonkin verran valoisampi: ”Positiivinen asenne saamelaisasioissa on heijastunut myös kolttien elämään. Koltansaame on saanut virallisen aseman saamelaisalueella, koltankielistä kirjallisuutta on ilmestynyt ja kanssakäyminen Kuolan saamelaisten kanssa on mahdollista. Mielenkiintoista on, että nuoret ja lapset suhtautuvat omaan kolttasaamelaistaustaansa identiteettinsä luonnollisena osana: he haluavat opiskella koltansaamea, käyttää kolttavaatteita jne.”
Kolttakultuurin keskuksena pidetään Sevettijärveä, joka sai uuden koulurakennuksen ja oman yläasteen vuonna 1990. Uuden koulun myötä koltansaamen opetus lisääntyi jopa äidinkielellä. Yleensä koltansaame on kuitenkin vieras kieli niin Sevetissä kuin muissa Inarin kouluissa. Ongelma on nimenomaan se, että vain harvat lapset ja nuoret puhuvat koittaa äidinkielenään. Inarin kunta toteutti koltansaamen kielipesäkokeilun vuonna 1993. Sen tarkoituksena oli vahvistaa lasten kielitaitoa tarjoamalla omakielinen päivähoitopaikka. Hyvien kokemusten perusteella kokeilua jatkettiin vuodesta 1997, kun hankkeeseen saatiin Euroopan Unionin tuki.
Ortodoksinen uskonto on ollut eräs kolttakulttuuria kiinteyttävä tekijä. Pyhän Trifonin perinnön vaalimiseen liittyvät juhlat ovat koonneet asukkaita yhteen. Elokuussa vietettävä pyhiinvaellusjuhla tapahtuu Näätämössä ja Sevettijärvellä, jossa vietetään myös joulukuun pääjuhla. Helmikuun juhlallisuudet keskittyvät Nellimiin. Kirkko on vaalinut koltan kieltä.
Vuonna 1983 ilmestyi ensimmäinen koltankielinen rukouskirja. Myös jumalanpalveluksissa kielen käyttöä on voitu lisätä, koska matkapapiston työntekijä ja kirkkolaulun johtaja on ollut kolttasaamelainen.
LINKIT:
Tauno Ljetoff, 34, virtuaalikoulu http://sanosesaameksi.yle.fi/dokumentit/
Kolttasaamelaiset https://www.oktavuohta.com/kolttasaamelaiset
Sää'mjie'llem - Kolttaelämää - Skolt Sámi Life, Siida http://www.samimuseum.fi/saamjiellem/index.html
Kolttasaamelaiset Oulun maakunta-arkiston digitaalinäyttelyssä
https://arkisto.fi/uploads/Arkistolaitos/Maakunta-arkistot/Oulu/Aslak/kolttasaamelaiset_01/
”Meidät juuriltamme revittiin”. Suomalainen asutuskolonialismi Koltanmaalla 1920–1950-luvuilla. Johanna Korhonen (2020)
Saamelaislasten asuntola-aika
Kohti modernia saamelaisyhteiskuntaa (1945-1997)
Huolimatta edistysaskelista yhteistoiminnassa käytännön tilanne oli vielä 1960-luvulla vähintäänkin ristiriitainen. Nopean modernisaation kuluessa saamelaiset olivat sisäistäneet valtaväestöjen ihanteet, ja saamelaisuutta jopa hyljeksittiin. Yksi keskeisimpiä syitä oli koululaitos. Sen lisäksi, että se sotien jälkeen toi lähes koko saamelaisväestön kirjallisen sivistyksen piiriin, se aiheutti kulttuurin suhteen ongelmia.
Pitkien välimatkojen ja erämaaolosuhteiden takia lapset koottiin koulukeskuksiin, joiden asuntoloista he pääsivät kotiin viikonloppuisin, keskikouluaikana usein vain pitkillä lomilla ja kesäisin. Matka esimerkiksi Tenojokilaakson Outakoskelta Ivalon asuntolaan oli parisataa kilometriä, jota 50- ja 60-luvun kuoppaisilla, mutkaisilla ja kelirikkoisilla teillä ei voinut taittaa kuin korkeintaan pari kertaa lukukaudessa. Jotkut kävivät kotonaan vain jouluna ja kesällä. Ei ihme, että ”koulun ja kodin väli kasvoi/mitä vanhemmaksi tulin”, kuten kirjailija Rauni-Magga Lukkari toteaa runossaan.
Asuntoloiden elämä oli kovaa. ”Palvelu armeijan kasarmeissa oli kodikasta verrattuna koulunkäyntiin Riutulan ja Inarin asuntoloissa”, on myöhempi saamelaisvaikuttaja Oula Näkkäläjärvi todennut. Tavallisen nuoren tavalliset huolet kertautuivat saamelaisella. Eläminen vieraskielisessä ja vierasmielisessä ympäristössä aiheutti epävarmuuden tunteen, siitä juontuva erilaisuus johti kiusaamiseen ja kiusaamista seurasi häpeä oman itsensä ja taustansa takia.
Asuntola-aikana katkesi myös lasten luonnollinen yhteys kotikieleensä. Vanhastaan perinteellisinä välittyneet taidot – esimerkiksi poronhoito tai käsityö – jäivät unohduksiin tai jopa oppimatta. Kouluissa ja asuntoloissa lapset totutettiin suomalaisen yhteiskunnan sääntöihin ja tapoihin. Se koski niin vaatetusta, käyttäytymistä kuin henkisiä arvojakin. Saamen kieltä ei kouluissa eikä asuntoloissa luettu eikä kuultu.
Opettaja lisko Sara on kuvannut jälleenrakennusajan aiheuttamaa tilannetta Suomen Lapissa sanomalla, että saamelaiset halusivat lopulta olla suomalaisempia kuin suomalaiset itse. He olivat ymmärtävinään, että menestyäkseen elämässä heidän – ja heidän lapsiensa – oli omaksuttava suomen kieli ja suomalainen arvomaailma, vaihdettava identiteettiään. ”Valitettavasti se saamelaisilta onnistuu harvoin, jos koskaan”, Sara toteaa.
LINKIT:
"Asuntola-aika on saamelaisten yhteinen tabu" – Kolttalapset kärsineet kaksinkertaisesta syrjinnästä asuntola-aikoina, 15.5.2017 Yle https://yle.fi/uutiset/3-9607133
Äidinkielensä vuosikymmeniksi menettänyt Seija: "Vasta viisikymppisenä päästin tuskan ulos sisältäni", 16.10.2016 Yle https://yle.fi/uutiset/3-9231306
Asuntolat saivat monet saamelaiset luopumaan äidinkielestään, 26.6.2016 Suomenmaan
https://www.suomenmaa.fi/uutiset/asuntolat-saivat-monet-saamelaiset-luopumaan-aidinkielestaan/
Pakko lähteä, pakko pärjätä, Minna Rasmus (2014). Kirjassa Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa, toim. Pigga keskitalo, Veli-Pekka Lehtola ja Merja Paksuniemi. https://docplayer.fi/46449364-Saamelaisten-kansanopetuksen-ja-koulunkaynnin-historia-suomessa.html
Saamelaisten itsehallinto
Saamelaisten itsehallinto eri Pohjoismaissa on vakiintunut 2000-luvulla erityisesti saamelaiskäräjien toiminnan myötä. Ne ovat muodostaneet foorumin saamelaispoliittiselle keskustelulle, mutta myös mahdollisuuden vaikuttaa saamelaisia koskeviin asioihin eri tasoilla kansallisesti ja kansainvälisesti. Niin Norjassa, Suomessa kuin Ruotsissakin saamelaiskäräjät toteuttavat kulttuuri-itsehallintoa ja toimivat demokraattisesti valittuina edustuseliminä. Jo 1990-luvulta lähtien ne on keskittäneet, formalisoineet ja politisoineet monia saamelaisille tärkeitä teemoja ja kysymyksenasetteluja. Ne ovat ollut huomattavia työllistäjiä, joiden toiminta on säteillyt laajalle koko saamelaiseen yhteiskuntaan.
Se, että lakien edellyttämät saamelaispoliittiset päätökset on toimeenpantu ennen kaikkea kunta- ja läänitasolla, on johtanut uusien paikallisten ja alueellisten instituutioiden syntyyn. Esimerkiksi saamen kielilait, jotka tulivat voimaan Suomessa ja Norjassa vuonna 1992, merkitsivät melkoista resurssien lisäystä, kun saamen kielen virkoja perustettiin kuntien hallintoon, kouluihin ja päiväkoteihin, sosiaali- ja terveystoimeen sekä kirkollisiin elimiin ja oikeuslaitokseen. Esimerkiksi Norjassa uusia instituutioita olivat paikalliset kielikeskukset, alueelliset museot ja kokoelmat sekä valtakunnalliset neuvostot, kuten saamelainen kirkkoneuvosto.
Kussakin maassa saamelaiskäräjävaalit järjestetään joka neljäs vuosi, Norjassa valtakunnallisten suurkäräjävaalien yhteydessä. Norjassa saamelaiskäräjille valitaan 39, Ruotsissa 31 ja Suomessa 21 edustajaa. Norjassa ja Ruotsissa ehdokkaita asettavat puolueet, kun taas Suomessa on kyseessä henkilövaalit. Suomen saamelaisvaltuuskunta omaksui alusta lähtien ajatuksen siitä, että saamelaisasioiden hoito kärsii puolueiden välisistä kilpailusta. Näiden sijaan ongelmana on ollut yhteisesti laadittujen ohjelmien ja strategioiden puute.
Norjan saamelaiskäräjillä on kuitenkin parempi asema ja suurempi vaikutusvalta kuin Ruotsin ja Suomen saamelaiskäräjillä. Suomessa valtiolla on periaatteellinen velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa esimerkiksi yhteiskuntasuunnitteluun tai mineraalien hyödyntämiseen liittyvissä kysymyksissä, mutta saamelaiskäräjien näkemyksiä ei välttämättä oteta huomioon. Taloudellisten resurssien puutteen takia saamelaiskäräjien vaikutusmahdollisuudet ovat varsin vähäiset.
Saamelaisten hallinto ja oikeudet tänään http://lyseo.edu.ouka.fi/suvaitsevaisuus/vahemmis/saamel/saamasem.html
Saamelainen parlamentaarinen neuvosto https://www.samediggi.fi/saamelainen-parlamentaarinen-neuvosto/
Saamelaiskäräjät, Suomi https://www.samediggi.fi/
Saamelaiskäräjät, Norja https://www.samediggi.no/
Saamelaiskäräjät, Ruotsi https://www.samediggi.se/
Kielen opetus Suomessa 1990-luvulle saakka
Saamen kielen opetus ja saamenkielinen opetus kouluissa ovat asioita, joista 1950- ja 1960-luvun ikäluokat eivät päässeet osallisiksi. Suomessa saamenkielinen opetus alkoi joissakin kouluissa alkuopetuksena 1970-luvun alussa. Vuoden 1984 peruskoululaissa vahvistettiin saamen asema ala-asteen opetusaineena ja -kielenä, jonka huoltaja saa valita. Vasta 1991 saame määriteltiin peruskoulussa osaksi äidinkielen oppiainetta.
Niinpä 1990-luvulla saamenkielinen opetus oli aika yleistä koko saamelaisalueella. Utsjoella sitä oli kaikissa neljässä ala-asteen koulussa ja Inarin ala-asteista viidessä. Saamen kieltä oppiaineena opetettiin kaikissa saamelaisalueen kouluissa, samoin kuin puolenkymmenessä alueen ulkopuolisessa koulussa. Oppilaiden ja opetusta antavien koulujen määrä oli parissa kymmenessä vuodessa noin viisinkertaistunut. Kun oppilaita vuonna 1970 oli vain viidessä ja vuonna 1980 23 koulussa, heitä oli 1990-luvulla yli 30 koulussa.
Opetus tapahtui pääasiassa pohjoissaameksi. Lukuvuonna 1996-1997 saamenkielistä opetusta sai kaikkiaan noin 150 oppilasta. Parhaiten opetus toteutui ala-asteella, jossa saamenkielinen opetus kattoi yleensä lähes kaikki oppiaineet. Saamen kielen opetukseen osallistui lisäksi noin 420 oppilasta. Kieltä opetettiin äidinkielen oppiaineena, pitkänä vieraana kielenä, vapaaehtoisena oppiaineena ja valinnaisaineena.
Suurimmat ongelmat olivat yläasteella ja lukiossa, joissa saamenkielistä opetusta oli mahdollista antaa vain joissakin oppiaineissa. Saamen opetusta annettiin neljässä lukiossa runsaalle 50 oppilaalle, mutta opetuskielenä saame oli vain Utsjoen lukiossa, sielläkin vain joissakin oppiaineissa. Vuodesta 1994 lähtien pohjoissaamen saattoi kirjoittaa äidinkielenä ylioppilaskirjoituksissa. Vieraana kielenä se on ollut mahdollista jo vuodesta 1980.
Koltansaamea opetettiin kokeiluluonteisesti jonkin aikaa 1970-luvun lopulla. Lukuvuonna 1993-94 opetus alkoi uudelleen joissakin oppiaineissa, mutta siihen osallistui vain muutamia lapsia. Ongelma oli se, että enää ani harva lapsi oppii koltan äidinkielenään. Koltansaamea luki kuitenkin yli 60 lasta. Inarinsaamea opetettiin kuudessa Inarin kunnan koulussa. Kielen opetusta sai 30-40 oppilasta, mutta inarinkielistä opetusta ei järjestetty lainkaan.
Ikuinen ongelma kaikkien kolmen saamen kielen opetuksessa oli oppimateriaalien ja opettajien puute. Kuntien tiukentuva talous ja valtionosuuksien väheneminen estivät uusien toimintojen aloittamisen. Saamenkielisiä opettajia oli vähän, ja yläasteiden ja lukioiden virat ehditty täyttää suomenkielisillä viranhaltijoilla. Ongelmana on myös kaksikielisyyteen ja saamen opiskeluun kohdistuva ennakkoluuloisuus, joka vaivasi usein muun muassa kuntien viranomaisia.
Saamelaiskäräjien koulutus- ja oppimateriaalitoimisto on pyrkinyt tuottamaan materiaaleja kaikille kieliryhmille. Henkilöstön ja varojen puute vaikeuttaa kuitenkin työtä. Toimisto tehostaa toimintaansa pohjoismaisella yhteistyöllä. Saamelaiset kouluviranomaiset ovat vuodesta 1988 lähtien julkaisseet opetus- ja kaksikielisyysasioista tiedottavia lehtiä.
Jatkokoulutuksen paikat
Oulun yliopisto oli edelleen 1990-luvullakin Suomessa ainoa korkeakoulu, jossa saamea voi opiskella pääaineena. Professuurin lisäksi yliopistossa oli saamen kielen lehtoraatti. Pääaineeksi saame tuli vuonna 1982, jota ennen sitä saattoi opiskella kymmenkunta vuotta sivuaineena. Saamen opintokokonaisuus oli tarkoitettu äidinkielenään saamea puhuville. Uusia opiskelijoita aineeseen hyväksyttiin vuosittain kuusi.
Saamen opintokokonaisuus oli sekä Oulussa että Helsingin yliopistossa, jossa kursseja kielessä ja kulttuurissa hoiti suomalaisugrilaisen laitoksen saamenkielinen tuntiopettaja. Lapin yliopistossa oli saamen lehtoraatti, jonka ansiosta opettajiksi valmistuvat voivat ottaa saamen sivuaineeksi. Saamen kielen tohtoreita oli vuoteen 1997 mennessä valmistunut kuusi, joista kaksi Suomessa.
Pohjoismaisittain merkittävä uudistus oli Saamelaisen korkeakoulun (Sámi Allaskuvla) perustaminen Norjan Koutokeinoon vuonna 1989, jolloin se irrotettiin Altan korkeakoulusta itsenäiseksi laitokseksi. Sen opetuskielenä on ollut saame ja se valmistaa opettajia ennen kaikkea saamelaisen yhteiskunnan tarpeisiin. Kielen vahvistamisen lisäksi se kiinnittää huomiota opetuksen saamelaisiin sisältöihin. Sieltä on valmistunut muun muassa eri tasojen opettajia, hallintohenkilöstöä ja toimittajia.
Vaikka Saamelainen korkeakoulu on toiminut Norjan valtion tuella, se toivotti Suomen ja Ruotsin – nykyisin myös Venäjän – opiskelijat tervetulleiksi. Yhteispohjoismaisen sopimuksen mukaan näillä on valmistuttuaan ollut ns. kaksoiskelpoisuus opettajan virkaan siihen Pohjoismaahan, jonka kielet hän on suorittanut. Saamen ja norjan suorittanut on pätevä opettaja Norjassa, mutta saamea hän voi opettaa kaikissa Pohjoismaissa.
Suomessa keskeinen saamen kielen aikuiskoulutuspaikka on ollut Inarissa toimiva Saamelaisalueen koulutuskeskus, jonka saamelaiskulttuuriyksikkö syntyi 1994 entisen Inarin opiston tiloihin. Vuoden 1992 kielilain tuomat tarpeet julkishallinnossa ja palveluammateissa aiheuttivat sen, että saamen lyhytkurssit olivat erittäin suosittuja. Niiden takia kulttuuriyksikön opiskelijamäärä kohosi jopa 450 henkeen.
Oulun yliopistoon perustettiin vuonna 2001 Giellagas-instituutti, jolla on valtakunnallinen vastuu saamen kielten ja saamelaisen kulttuurin ylimmästä opetuksesta ja tutkimuksesta Suomessa. Kielen lisäksi saamelaisesta kulttuurista tuli pääaine. Instituutin yhteydessä toimii myös Saamelainen kulttuuriarkisto, joka koordinoi koko Suomen äänitearkistojen saamelaisaineistojen käyttöä.
LINKIT:
Raportti saamelaisopetuksesta kotiseutualueen ulkopuolella (2008) https://dokumentit.solinum.fi/samediggi/?f=Dokumenttipankki%2FSelvitykset%20ja%20raportit%2FKoulutus%20ja%20oppimateriaali
Gullos sámegiella - saamen kielten elvyttämisen parhaita käytäntöjä Pohjoismaissa (2016) https://dokumentit.solinum.fi/samediggi/?f=Dokumenttipankki%2FSelvitykset%20ja%20raportit%2FKoulutus%20ja%20oppimateriaali
Assimilation of the Sami : implementation and consequences (2005) https://www.yumpu.com/en/document/view/29843687/assimilation-of-the-sami-a-implementation-and-consequences
Fornorskinga av samene - hvorfor, hvordan og hvilke følger (2005) https://www.yumpu.com/no/document/view/43417201/fornorskinga-av-samene-a-hvorfor-hvordan-og-hvilke-falger
Sápmelaččaid dáruiduhttin – manne, movt ja makkár váikkuhusaid buvttii? https://www.yumpu.com/id/document/view/48236943/sapmelaaaaid-daruiduhttin
Saamelaisopetus Suomen peruskoulussa
-asema lainsäädännössä ja opetussuunnitelman perusteissa 1970-luvulta 2010-luvulle
Kirjoittaja: Gáppe Piera Jovnna Ulla/ Ulla Aikio-Puoskari
Saamelaisopetuksen edellytyksiä on rakennettu kansallisen koulujärjestelmän osana ja sen laitamilla peruskouluajan alusta alkaen.Peruskouluun siirtyminen merkitsi saamen kielen ja saamenkielisen opetuksen vähittäistätulemista oppivelvollisuuskoulun ohjelmaan. Ituja siitä oli nähtävissä jo kansakouluajan lopussaja peruskoulun suunnitteluvaiheessa. Saamelaisopetukselle lainsäädännössä annetut mahdollisuudet ja opetuksen mahdollistava rahoitus olivat kuitenkin peruskouluajan alussa vielä vaatimattomat. Saamelaisten ja valtion välinen koulutuspoliittinen neuvottelukuitenkin käynnistyi 1970-luvun myötä, saamenkielisten opettajien koulutukseen alettiin kiinnittää huomiotaja saamenkielisen oppimateriaalin valmistamisessaotettiinensiaskeleita. 1970-luvun alussa myös kaksi komiteaa teki uraa uurtavaa työtä saamelaisopetuksen kehittämiseksi ja sellaisen saamelaisopetuksen opetussuunnitelman aikaansaamiseksi, jossa oma kieli ja kulttuuri olisivat tärkeässä osassa.
Seuraan artikkelissani 1970-luvulla alkanutta saamelaisopetuksen aseman kehittämistä peruskoululainsäädännössäja opetussuunnitelmanormeissa.Tarkoitan ́saamelaisopetuksen ́ käsitteellä saamenkielistä sekä saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin opetusta. Tarkastelu osoittaa, että saamelaisopetuksen asemaa on rakennettu kansallisen peruskoulun marginaalissa kuin hataraa palapeliä. Saamelaisopetuksen mahdollistavia säännöksiäon pyritty sovittamaansuurempaan kuvioon, jonka muuttuessa saamelaisopetus on toisinaan kokonaan unohdettu ja marginaalin pienet palaset kadonneet tyystinisojen kansallisten uudistusten jaloissa. 2000-luvulla lainsäädännön palapeli on jälleen pahasti rikkonainenja merkitsee vakavaa uhkaa saamen kielen ja kulttuurin tulevaisuudelle ja niiden siirtymiselle uusille sukupolville.
Toimin vuosina 1987–1996opetusministeriön asettaman saamelaisten koulutusasiainneuvoston (Sámiid skuvlenáššiidráđđi)sihteerinä, hallinnollisesti sijoitettuna Lapin lääninhallitukseen, jossa
työskentelin yhteistyössä lääninhallituksessa 1970-luvulla työnsä aloittaneiden ensimmäisten saamelaisopetuksen koulutoimentarkastajien kanssa. Saamelaisten koulutusasiainneuvosto toimi kymmenen vuotta (1986–1996) ja sevastasi myös saamenkielisen oppimateriaalin kehittämisestä. Neuvosto lakkautettiin sen jälkeen kun perustuslaissa oli säädetty saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvasta kieltään ja kulttuuriaan koskevasta itsehallinnosta, jota toteuttamaan perustettiin omalla erityislaillaan saamelaiskäräjät2. Saamelaisten koulutusasiainneuvoston tehtävätsiirrettiin kulttuuri-itsehallinnon nimissä saamelaiskäräjille3, jonka koulutussihteerinä ja koulutus-ja oppimateriaalitoimiston päällikkönäolen toiminut vuodesta 1997 alkaen.Saamelaiskäräjät jatkaa myös1970-luvulla aloitettua saamenkielistä oppimateriaalityötä.
Lue koko artikkeli TÄÄLTÄ.
Julkaistu: Saamen kielten opetus ja osaaminen. Saamen kielten oppimistulokset perusopetuksen 7.-9. vuosiluokilla 2015, toim. Mari Huhtanen ja Mika Puukko. Helsinki: Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI, Julkaisut 21:2016, 37-67.